perjantai 6. syyskuuta 2013

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

kansi: Martti Ruokonen
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera 2013 WSOY 285 s.
lainattu kirjastosta

Vanha vuosi kaatui hautaansa. Se vajosi muiden menneiden vuosien sekaan ja sulautui koristeellisiksi kiteiksi ikkunansyrjään. Balettikoululaiset vetäytyivät lomalle, samalla katosivat opettajan kovaärräiset ranskankieliset sanat ja pienten oppilaiden hymyt. Päivisin balettikoulu pysyi pimeänä, mutta iltaisin joku kävi tunnollisesti sytyttämässä valot suureen saliin.
Asuntoon kurkottava valo häiritsi Juliettea. Illasta toiseen sali oli täysivalaistu, ja siellä harjoitteli tyttö, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Tuo kummallinen, oudosti käyttäytyvä tanssija.
Tyttö venytteli innottomasti kokeili asentoja ja teki pieniä hyppyjä. Ne kaikki olivat ponnettomia, suorastaan laiskoja. Kuin tyttö olisi tehnyt kaiken vain näön vuoksi.
Lopulta lapsi lakkasi harjoittelemasta. Se käänsi päänsä ikkunaan päin ja ryhtyi tuijottamaan Dmitrin asuntoa kohti. Katse oli tyhjä, eikä huulilla ollut jälkeäkään siitä hymystä, joka koristi balettikoululaisten kasvoja niinä iltoina, kun salista kaikui musiikki ja pienistä töppösistä lähtevä suhina. Lasta tuntui häiritsevän yhtä paljon Julietten läsnäolo kuin Juliettea lapsen yksinolo.

Ranskalainen oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa Venäjälle, maahan, josta tulee Juliettelle suuri pyörivä teatterilava, joka vaihtoi kasvojaan aina kun oli tottunut edellisiin. Juliette kohtaa Dmitrin, oopperalle omistautuvan baritonin, ja heidän välilleen kehkeytyy jännite, joka alkaa nektariinin puraisusta. Onko heidän suhteensa todellista suurta rakkautta vai haluaako Juliette Dmitriltä jotakin, mitä Juliette ei ikinä voi saada?

Tyypilliseksi rakkaustarinaksi Veristen varjojen oopperaa ei ainakaan voi kutsua. Keskiössä on Julietten ja Dmitrin suhde, mutta kirjassa on muitakin tärkeitä teemoja. Julietten äiti yritti muovata tyttärensä omien haaveidensa mukaan, mutta Juliette ei halunnut oboen soittajaksi tai sopraanoksi. Äidin vaatimukset vainoavat Juliettea edelleen tuonpuoleisen rajan takaakin. Juliette sopeutuminen uuteen kotimaahansa ei suju ruusuisesti, vaan Ranskan ja Venäjän kulttuurien välillä on syvä kuilu, jonka ylittäminen ei ole helppoa.

Veristen varjojen ooppera toi Saran mieleen Black Swanin. Voin yhtyä Saran mielipiteeseen, sillä Mehrin esikoisteoksen tunnelmassa on todellakin jotakin samankaltaista painostavuutta ja ahdistavuutta kuin Natalie Portmanin tähdittämässä elokuvassa. Lukijan mieleen jää kysymys, mikä on todellista, mikä ei.

Ihailen Marissa Mehrin tapaa käyttää kieltä. Kirjan kieli on sulavaa ja helppoa, mutta silti siinä on jotakin utuisen kaunista. Mehrin käyttämät kielikuvat ovat omaperäisiä ja sopivia juuri tämän kirjan ilmapiiriin.

Veristen varjojen ooppera on kuin uni tai harhakuva. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat, ja niiden rajaa on mahdoton erottaa.

Muissa blogeissa: P.S. Rakastan kirjoja ja Kulttuuri kukoistaa. Marissa Mehrin omaan blogiin voi käydä tutustumassa täällä.

10 kommenttia:

  1. Kirja on "kuin uni tai harhakuva. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat, ja niiden rajaa on mahdoton erottaa". Erittäin hyvin sanottu, ja olen tismalleen samaa mieltä!

    Minustakin Mehrin kieli on tosi kaunista, ja romaani kaikkiaan taidokas esikoinen, kaikesta näkee että sitä on kirjoitettu ja mietitty kauan (tai siis näin oletan :).

    Ja jee, hauskaa että sinullekin tuli Black Swan -mielleyhtymä! Elokuvan ja kirjan tunnelmissa on kyllä samaa ahdistavuutta ja omituista tummaa harhaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua hieman harmittaa, että tämä bloggaukseni jäi hieman tyngäksi. Kirjoitin tämän tekstin tavallista nopeammin, sillä halusin käydä tänään kirjastossa ja palauttaa samalla myös Veristen varjojen oopperan. Joskus kirjoitan arvion loppuun, vaikka kirja on jo palautunut kirjastoon, mutta mieluummin bloggaan niin, että kirja on vielä käden ulottuvilla ja voin vilkaista siitä asioita, jos haluan. :)

      En tiedä, olisinko tavoittanut Black Swanin ja Veristen varjojen oopperan yhteyttä, jollet sinä sitä olisi pohtinut. Olen nähnyt Black Swanin pariin kertaan, mutta viime kerrasta on kuitenkin varmaan muutama vuosi aikaa. Mutta kun muistin, mitä olit kirjoittanut, huomasin kyllä selvän samankaltaisen tunnelman.

      Poista
    2. Ilmoittaudun joukkoon, minullekin tuli Black Swan mieleen! Alussa - muutama kymmenen sivua - oli sellainen olo että eikö tässä tehdä muuta kuin poltetaan tupakkaa. Jätin kirjan sivuun pariksi päiväksi ja jotenkin se lähti sen jälkeen lentoon niin että luin loput nopeasti. Tuo toden ja kuvitellun/harhojen välinen suhde oli tosi hienosti kuvattu, tuli lukijallekin sellainen olo että ei enää voinut olla varma siitä mikä on totta vai onko totena pidettykin vain harhaa.

      Poista
    3. Minunkin mielestäni alku oli hieman hidas, mutta onneksi kirja kuitenkin lähti käyntiin. :)

      Poista
  2. Tämä pitäisi kyllä lukea! Kiehtovan oloinen, kaiken kaikkiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti ehdit tämän lukea. Minä en ainakaan ollut aiemmin lukenut tämänkaltaista kirjaa.

      Poista
  3. Ai että kieli on tosi kaunista??? Tämä valikoima kielioppi-, sanasto- ja välimerkkivirheitä, omituisia lauseita ja vertauksia kirjan alkupuolelta. Ja täydestä menee! Mitä väliä, osaako kirjailja suomea, saati kustannustoimittaja.

    "Hän repi auki naisen arvet ja juoksutti niistä kaiken mahlan."
    "Aamut olivat kohmeita..."
    "Ihmisten, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia tutustua..."
    "Tarkoitus on, että väri syö alleen kaiken."
    "Juliette levitti käsillään yksinäisten irtopalojen rykelmää [=palapeli]..."
    "Valo... lämmitti tilan päiväunen jähmeäksi."
    "kirjeveitsi" [po. paperiveitsi]
    "Miehen, jonka [tekstin tyyli: loputtomasti vajaita virkkeitä] ääni kietoutui hänen ympärilleen ja kiersi jokaisen ruumiinosan aina kaulaa myöten."
    "Asvaltti tuntui jalan alla turvalliselta ja järkähtämättömältä juurikkaan polun jälkeen."
    "Heidän ylvästä olemusta..."
    "...heidän aikaisempia kohtaamisia"
    "Se ei ollut siinä hänen lähtiessä..."
    "...haistoi hänen valkosipulin tuoksuisen hengityksen."
    [tanssilattialla:] "..huomasi toisen ylväästi pukeutuneen parivaljakon."
    "...rajut myrskyt revittivät puita..."
    "...laulu kiiri saumattomasti viimeiselle penkkiriville saakka."
    "...kappaleiden pituus lyheni lyhenemistään."
    "Tupakka ei meinannut syttyä…"
    "...puhaltanut soittimeen epäsäännöllisin temmoin..."
    "...valmiina ottamaan vastaan uuden, neitsyen puhtaan aikakauden."
    "Lohduton ilmasto ja töitä paiskiva Dimitri nakersivat arkeen kivuliasta haavaa, johon esseet ja runot tarjosivat lohtua."
    "Mutta, eikö tuo ole?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on sitten hieman erilainen näkemys kauniista kielestä. Mielestäni täydellinen oikeakielisyys ei ole edellytys sille, että kieli on kaunista. Tavallisuudesta poikkeavat vertaukset ja muut tyylilliset seikat ovat mielestäni hyväksyttäviä kaunokirjallisuudessa. Nuo omistusliitteiden puuttumiset särähtävät huonolta omaan korvaanikin nyt, kun niistä mainitsit. SIlti olen edelleen sitä mieltä, että kirjassa on hyviä kielellisiä oivalluksia (esimerkiksi tuo lainaamani "Vanha vuosi kaatui hautaansa. Se vajosi muiden menneiden vuosien sekaan ja sulautui koristeellisiksi kiteiksi ikkunansyrjään.") ja kaunista kieltä, vaikka kieli ei joka kohdassa ole aivan kaikkien kielioppisääntöjen mukaista. Noita välimerkkivirheitä olen huomannut kirjoissa aika usein. Nykyään lähinnä yritän olla välittämättä niistä lukiessani, koska muuten joutuisin kärjistäen joka toisen lukemani kirjan kohdalla valittamaan siitä, miten että-sanan edestä puuttui pilkku.

      Poista
  4. Että-sanan edestä puuttuu pilkku useimmiten ihan tahallisesti.

    VastaaPoista
  5. Hieno kirja, ja anonyymikin nosti esiin persoonallisia kohtia, joista en pitäisi virheinä muita kuin omistusliitteiden puutteita, ja nekin menevät puhekielisyyden piikkiin. Työkseni editoin asiatekstejä ja viilaan hartaasti pilkkua, mutta fiktion lukijana näen, että kaunokirjallisuudessa sallitaan suurempi vapaus, myös puhekielisyys, murteen käyttö ja muut tekstilliset keinot. Muistelen erään nobelistinkin kirjoittaneen sivun mittaisia virkkeitä, mitä asiatekstissä ehdottomasti en hyväksyisi.

    VastaaPoista

Kommentit ovat kirjabloggaamisen suola ja sokeri. Kiitos!