maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go 2005 Faber and Faber 282 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Ole luonani aina)

Olen kuullut Ishiguron kirjasta paljon kehuja, mutta minulla ei ollut ennen lukemista aavistustakaan, mistä kirja oikein kertoo. Näin tämä kirja onkin parasta lukea, sillä kirjailija tiputtelee lukijalle tiedonmuruja hiljalleen. Varoitan jo siis alkuun, että tätä arvostelua tuskin kannattaa lukea, jos ei ole tätä kirjaa lukenut ja aikoo ehkä vielä jossakin vaiheessa lukea.

Kathy H. alkaa muistella nuoruuttaan Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Ensin lukijasta vaikuttaa, että Hailsham on ollut melkein maanpäällinen taivas, mutta pikkuhiljaa Kathy tiputtelee vihjeitä Hailshamin paljon synkemmästä tarkoituksesta. Hailshamin oppilaat ovat klooneja, joiden päämääränä on työskennellä ensin valvojina ja päätyä sitten luovuttajiksi. Hailshamin oppilaille korostetaan, miten erityislaatuisia he ovat ja kuinka heidän täytyy pitää todella hyvää huolta terveydestään. Hailshamissa luovuus on hyvin arvostettua. Välillä salaperäinen Madame käy valikoimassa taideteoksista kerman päältä. Kathy arvostaa kuitenkin Hailshamissa eniten ehkä ihmisiä. Hän muodostaa alkuun erottamattomalta vaikuttavan kolmikon Tommyn ja Ruthin kanssa. Kirja onkin loppujen lopuksi tarina ystävyydestä, hieman rakkaudestakin. Science fiction -vaikutteet ovat tarinassa sivuosassa.

Ishiguron kirja toi minulle hieman mieleen viime kuussa lukemani Neal Shustermanin upean Unwind-kirjan. Molemmissa kirjoissa osan nuorista kohtalona on luovuttaa elimiä. Ishiguron kirjassa elinluovutukset tapahtuvat kuitenkin hiljalleen, joten luovuttajat voivat elää vielä monta vuotta ensimmäisen luovutuksensa jälkeen. Ishiguron kirjan päähenkilöt suhtautuvat myös kohtaloonsa hiljaisen hyväksyvästi. Välillä Ruth, Kathy ja Tommy haaveilevat erilaisesta tulevaisuudesta kuin se, mikä heille on suunniteltu, mutta he eivät tee mitään kovin radikaalia toteuttaakseen unelmansa.

Tämä hiljainen hyväksyntä herätti minussa ihmetystä. Eivätkö kloonatut luovuttajat halua pelastua kohtaloltaan? Ei ainakaan minusta kuulosta kovin houkuttelevalta joutua vain nipuksi elimiä, jotka yksi kerrallaan luovutetaan jollekin muulle niitä tarvitsevalle. Yleensä dystopiakirjoissa on jonkinlainen vastarintaliike, mutta tässä kirjassa ei sellaista kunnolla ole.

Kirjan tunnelma on haikea, sillä lukija kyseenalaistaa, onko kloonien kohtalo hyväksyttävä. Kirjassa muut ihmiset pitivät klooneja ensin sieluttomina ja aivan erilaisina kuin "oikeat" ihmiset. Silti lukijan mielessä ei ole epäilystäkään siitä, etteivät kloonit olisi aivan yhtä arvokkaita olentoja kuin muutkin ihmiset. Ei ole lainkaan epäselvää, pitäisikö klooneja kohdella yhtä hyvin kuin niitäkin, joille kloonit jossakin vaiheessa elämäänsä luovuttavat elimiä.

Kazuo Ishiguron tyyli on rauhallinen. Asiat paljastetaan hiljalleen ja muuten Kathy kertoo tavallisesta arjestaan. Kirjaa lukiessani janosin seuraavaa paljastusta ja yritin yhdistellä Kathyn antamia tiedon palasia kokonaisuudeksi. Jotkut ovat kuvanneet Ishiguron kirjaa osittain jopa tylsäksi, mutta minä en tylsistynyt missään vaiheessa. Rakastuin Ishiguron tyyliin kirjoittaa.

Ishiguron dystopia-romaania on luettu muun muassa Katjan / Lumiomenan, Rosan ja Anna Elinan blogeissa.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

*****

8 kommenttia:

  1. Tämä on upea kirja, joka on mielessäni vahvana edelleen, vaikka lukemisesta on jo pari vuotta. Tunnelma on vahva ja vaikuttava, tarina raadollinen ja silti kaunis. Minäkin mietin paljon sitä, miksi kohtaloaan vastaan ei noustu kapinoimaan. Sillä kirjailija varmaan koetti kertoa jotain keskeistä myös. En tosin ihan ratkaissut, mitä.

    Jossain vaiheessa haluan lukea tämän uudelleen. Ehkä pelastan sen jostain hyllyyni, jos tulee joskus vastaan. Muita Ishiguroja en ole vielä lukenut, vaikka tarkoitus on. Ovatkohan ne yhtä hyviä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä itse asiassa löysin erään toisen Ishiguron kirjan huuto.netistä halvalla. En voinut vastustaa kiusausta vaan huusin sen omakseni. Toivottavasti sekin on hyvä. Idea ainakin vaikutti kiintoisalta.

      Poista
  2. Tämä on toistaiseksi ainoa Ishigurolta lukemani kirja ja ihastuin tähän kovasti. Taitanee olla muuten myös ainoa dystopia-kirja, jonka olen lukenut.

    Minulle tuli mieleeni, että kapinointia ei ollut, koska kys. kulttuuri oli niin normaali, ettei sitä osattu kyseenalaistaa. Ei ainakaan kapinaksi asti. Kun ihmiset ukupolvi toisensa perään on kasvattu (aivopesty) tiettyyn kulttuuriin, niin sen kyseenalaistaminen saati varsinainen kapinointi vaikeutuu.

    En usko, että Ishigurolla oli uskonnollisia ajatuksia taustalla (tai mistä minä sen tiedän), mutta onhan nytkin olemassa lahkoja ja oppeja, joiden käskyjen mukaan ihmiset elävät, koska se on heille normaalia (vaikka olisikin tuhoisaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen vallan ihastunut dystopia-kirjallisuuteen. Minun ensimmäinen dystopia-kirjani taisi olla Margaret Atwoodin The Handmaid's Tale, joka on aivan upea. Voin suositella, jos joskus haluat lukea lisää dystopia-kirjallisuutta.

      Minäkin mietin tuota. Silti joissakin muissakin dystopia-kirjoissa päähenkilö(t) ensin suhtautuu hyväksyvästi yhteiskuntaan, koska on kasvanut hyväksymään, mutta silti jossakin vaiheessa alkaa kyseenalaistus syystä tai toisesta. Ishigurolla ei ollut haluakaan luoda kirjastaan jännittävää kapinakuvausta, vaan hän on halunnut tietoisesti kirjoittaa hieman erilaisen dystopia-kirjan.

      Poista
  3. Tämä oli hyvä kirja! Ja minäkin pohdin tuota kapinattomuutta pitkään. Mutta ehkäpä nämä olivat vain opetettu elämään sen mukaan, ettei edes osattu kapinoida?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle myös tuli mieleen tuo. Silti joissakin muissakin kirjoissa on ensin hyväksytty kulttuuri, johon on kasvettu, mutta jotakin tapahtuu ja kapinahenki syntyy. Tämä poikkesi siinä mielessä ainakin niistä dystopia-kirjoista, joita minä olen lukenut.

      Poista
  4. Mua harmittaa että meninkin katsomaan tämän leffana! Nyt ei ole oikeen mielekästä enää kirjaan tarttua vaikka olen satavarma, että toimii paremmin paperilla. Toki ei filmikään huono ollut. ehkä kokeilen jotain muuta kirjailijalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi. :( Tämä olisi kyllä ollut hyvä kokea kirjana, mutta varmasti elokuvakin oli nautinnollinen kokemus. Elokuvan näkemisen jälkeen kirjaa ei vain todennäköisesti ole enää niin nautinnollista lukea, koska tässä on aika tärkeä juttu se, miten lukijalle kaikki paljastuu hiljalleen.

      Poista

Kommentit ovat kirjabloggaamisen suola ja sokeri. Kiitos!