maanantai 30. syyskuuta 2013

Maria Vaara: Likaiset legendat

Maria Vaara: Likaiset legendat 1974 Gummerus 277 s.
lainattu kirjastosta

Jos terveenä oleminen on tällaista, että tajuan entistä selvemmin rajan ihmisten ja itseni välillä, on kai helpompaa olla sairas.
Silloin haluan olla sairas.

Maria Vaara (1931-1992) oli suomalainen kirjailija, joka käsitteli tuotannossaan omakohtaista suhdettaan sairastamaansa skitsofreniaan. Kiinnostuin Maria Vaaran tuotannosta aivan sattumalta erään kirjallisuusaiheisen tietokilpailukysymyksen vuoksi. Aiemmin en ollut tainnut hänestä kuullakaan. Kyselin muilta kirjabloggaajilta vinkkejä siihen, mistä kirjasta Maria Vaaraan tutustuminen kannattaisi aloittaa, ja Susa suositteli Likaisia legendoja. Kuulin myös samalla, että Maria Vaaran tyttäreltä ilmestyy syksyllä esikoisromaani ja luenkin tällä hetkellä Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä.

Likaiset legendat on kaunistelematonta ja kiivasta kuvausta siitä, kun todellisuuden ja kuvitelman raja-aita romahtaa. Maria haluaisi olla pienen pieni, hän kieltäytyy olemasta aikuinen, ja hänen mielensä pakenee maailmaan, jossa oleilevat muun muassa Paavali ja Neitsyt-Maaria. Irralliset kuiskivat myös jatkuvasti Marialle eivätkä suostu jättämään häntä rauhaan. Todellisuus ja harha sekoittuvat sulavasti toisiinsa ja ensin lukijana oli vaikea tajuta, kumpi on kumpaa. Jonkinlaisia todellisuuden säikeitä kuitenkin tavoitin ja muodostin mielikuvan siitä, mikä tapahtui Marian pään sisällä ja mikä muuten.

Minun mielestäni kukaan, jolla ei ole omakohtaista kokemusta tietystä mielenterveyden häiriöstä, ei voi päästä kyseisen sairauden ytimeen. Kirjojen kautta perehtyminen voi tuoda vain teoreettisen tietämyksen sairauden oireista, mutta se ei ikinä voi kertoa täysin, millaista on elää jonkin sairauden kanssa. Niin kuin Likaisissa legendoissakin todetaan: Mielisairaala, se on oma maailmansa, johon ei pääse oikein sisälle ellei itse ole mielisairas. En tietenkään voi sanoa tietäväni Maria Vaaran tavoittaneen kirjassaan skitsofrenian sisimmän, mutta totean silti uskovani, että tämän paremmin skitsofreniaa ei voi kuvata.

- Irralliset, eihän Paavali ole kuollut? Tulihan hän vielä takaisin.
- Johannes, olen kadottanut kukkasormivauvani. Asun sinun kanssasi. Elina? Maaria kivitalossaan. Paavali siunaa. Ei ole kirkkoja Johannekselle ja minulle. Ei voi mennä synagoogaan. Kylän naiset. Samarialaiset. Johanneksen lasta ei oteta. Etsin. Ei koskaan. Johanneksen käsi. Minun käteni.
En jaksa, en halua etsiä sitä.
Irralliset ovat täällä, täällä junassa. Ne voivat panna minut huutamaan. En halua, että ne pakottavat Marian riisuutumaan. En tahdo. 

En ihan tiedä, miksen pitänyt teoksesta vielä enemmän. Ehkä syynä oli se, että minun oli vaikea totutella Vaaran kirjoitustyyliin. En ole tainnut ikinä aiemmin lukea näin tajunnanvirtamaista tekstiä. Psykoosin aikaisen ajattelun kuvaamiseen ajoittain sekava tajunnanvirta taitaa olla ainoa oikea tapa, mutta silti koin lukemisen välillä hieman vaikeaksi.

Osallistun kirjalla Mental cases - ja Mieleni on rajaton -haasteisiin.

Likaisista legendoista on kirjoittanut myös Susa.

4 kommenttia:

  1. Lukulistoilla on, samoin tyttären teos, jonka varmaan luenkin ensin, koska jonotan sitä kirjastosta. Luin Marian kirjat silloin heti niiden ilmestyttyä. Ne olivat aikanaan sensaatio. Luulen, että nyt ne tuntuvat erilaisilta, kun niin paljon informaatioita on saatavilla. On erikoista, että joku paranee niin paljon toistuvien skitsofreniajaksojensa välillä, että pystyy kirjoittamaan romaaneja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaan ollut kuullut Maria Vaaran teoksista ennen kuin muutama kuukausi sitten. Kiinnostuin heti suuresti ja varmaankin aion lukea myös Vaaran muita kirjoja. Luin viime viikolla Huomenkellotytön ja voin suositella sitä lämpimästi. Maria Vaaran kyky kirjoittaa romaaneja vaikeasta sairaudestaan huolimatta on todellakin erikoista ja minusta myös ihailtavaa.

      Poista

Kommentit ovat kirjabloggaamisen suola ja sokeri. Kiitos!