lauantai 31. tammikuuta 2015

Paula Hawkins: The Girl on the Train

Paula Hawkins: The Girl on the Train 2015 Doubleday 316 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Nainen junassa)
ostettu uutena
 

I don't have words to describe what I felt that day, but now, sitting on the train, I am furious, nails digging into my palms, tears stinging my eyes. I feel a flash of intense anger. I feel as though something has been taken away from me. How could she? How could Jess do this? What is wrong with her? Look at the life they have, look how beautiful it is! I have never understood how people can blithely disregard the damage they do by following their hearts. Who was it said that following your heart is a good thing? It is pure egotism, a selfishness to conquer all. Hatred floods me. If I saw that woman now, if I saw Jess, I would spit in her face. I would scratch her eyes out.

Rachel on menettänyt rakastamansa aviomiehen Tomin ja unelmakotinsa Annalle. Hänen elämänsä on muutenkin syöksynyt alamäkeä, sillä entisten terveellisten elämäntapojen sijaan hän on alkoholisoitunut ja työtön. Kämppäkaverilleen Rachel kuitenkin valehtelee käyvänsä edelleen töissä, ja sen takia hän lähtee joka aamu kotoaan ja ajaa junalla keskustaan. Junan ikkunasta hän seuraa muiden elämää, ja erityisen kiinnostunut hän on entisen kotinsa naapurissa asuvien Jessin ja Jasonin elämästä. Rachel ei tiedä Jessin ja Jasonin oikeita nimiä, mutta junan ikkunasta heidän yhteiselonsa vaikuttaa idylliseltä ja muistuttaa häntä hyvistä ajoista Tomin kanssa. Eräänä päivänä Rachel kuitenkin näkee Jessin suutelevan miestä, joka ei ole Jason, ja pian tämän jälkeen hän lukee lehdestä Jessin, jonka oikeaksi nimeksi osoittautuu Megan, katoamisesta.

Luin kirjasta ylistystä Goodreadsista, ja koska takakansikin vaikutti todella lupaavalta, tilasin kirjan omakseni. Gone Girl -vertaus kuulosti hyvältä, mutta pelkäsin hieman kirjan alussa, että entä jos kirja onkin halpa Gone Girl -kopio. Onneksi olin väärässä.

Tiesin kirjasta erään asian, joka ohjasi minut lukemaan kirjaa tietyllä tavalla, mutta silti moninaiset arvailuni osoittautuivat vääriksi. Pelkäsin arvaavani loppuratkaisun hyvissä ajoin, niin kuin kävi S. J. Watsonin Before I Go to Sleep -kirjan kanssa, mutta olin suuren osan kirjasta aivan väärillä raiteilla. Tosin arvasin loppukäänteen ennen kuin se suoranaisesti kerrottiin, mutta todennäköisesti se oli kirjailijan tarkoituskin. Tämä loppukäänteen ennalta-arvaaminen sai minut pitämään hieman taukoa ennen kuin luin kirjan loppuun, koska ajattelin, ettei kirjassa ole enää varmaan mitään kovin jännittävää. Varsinainen lopetus osoittautuikin melko hyytäväksi ja paransi lukukokemustani.

Kirja ei kuitenkaan saanut minua aivan pauloihinsa. Ennen lukemista odotin, että en malttaisi laskea kirjaa käsistäni, mutta kirjan lukeminen pienissä pätkissä onnistuikin vallan mainiosti. Gone Girliin verrattuna kirjan jännite säilyy tasaisempana. Hawkinsin kirjassa ei ole samanlaista käännekohtaa, mutta alkupuoli ei myöskään ole niin hidas kuin Flynnin menestysromaanissa. Tästä huolimatta koin kirjan välillä junnaavan hieman paikallaan. Goodreadsissa kirjaa on sanottu melko nopeatempoiseksi, mutta en ole tästä aivan samaa mieltä.

Odotan psykologisilta trillereiltä onnistunutta lukijan huijaamista, ja sitä minä kyllä sain. Kirja kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta. Rachel ja Anna kertovat nykyhetken tapahtumista ja Meganin äänellä kerrotaan tapahtumista ennen hänen katoamistaan. Etenkin Rachel on vallan kiehtova kertoja. Hän kärsii mielessään olevista mustista aukoista, joten hän ei ole aina edes itse varma, mitä on tullut tehneeksi. Rachel tietää muistikatkojensa aikaisista tapahtumista vain sen, mitä muut kertovat hänelle. Poliisi ei usko Rachelia todistajana, koska alkoholiongelma ja epävakaus tekevät hänestä epäluotettavan. Siksi Rachelin on käännyttävä Meganin aviomiehen Scottin puoleen, jotta hänen kertomaansa kuunnellaan.

The Girl on the Train on Paula Hawkinsin esikoisromaani. Muutamista moitteen aiheista huolimatta pidin kirjasta paljon, joten aion ehdottomasti lukea Hawkinsin muutkin kirjat, jos hän jatkaa kirjailijan uraansa. Kirjan kansiliepeessä puhutaan jo mahdollisesta elokuvasta, joten elokuvantekijät vaikuttavat nyt innostuneen psykologisten trillereiden filmatisoinnista. Mikäs siinä, Gone Girl on ainakin hyvä myös elokuvana.

Suosittelen kirjaa esimerkiksi Gillian Flynnin Kiltin tytön ja S. J. Watsonin Kun suljen silmäni -kirjan ystäville. Minun lukuelämykseni sijoittui kyseisten kirjojen välille. Kiltistä tytöstä pidin Hawkinsin kirjaa enemmän, kun taas Watsonin kirjasta pidin vähemmän kuin The Girl on the Train -trilleristä. Mahdollisesta suomennoksesta minulla ei ole tietoa. Ruotsiksi kirja ilmestynee huhtikuussa.

torstai 29. tammikuuta 2015

Synttärikirja-arvonnan voittajat ja kirjavinkkejä

Viime viikolla blogini vietti kaksivuotissynttäreitään, ja juhlahumun kunniaksi järjestin kirja-arvonnan. Suoritin arvonnan random.orgin avustuksella.

Ensimmäiseksi arvonnassa tuli Marile, toiseksi Kirjaneito ja kolmanneksi Ellen. Voittajat saavat valita järjestyksessä kirjan täällä olevasta listasta. Toivon, että voittajat ottaisivat minuun mahdollisimman pian yhteyttä sähköpostitse (annaminunlukea (at) gmail.com) ja kertoisivat osoitteensa ja kirjavalintansa. Onnea voittajille!

Kirja-arvonnan yhteydessä pyysin kommentoijia kertomaan, mikä oli heidän viime vuonna lukemistaan kirjoista paras. Tällainen kysymyshän on todella vaikea, mutta sain todella mielenkiintoisia vastauksia. Halusin koota vastauksissa mainituista kirjoista kirjavinkkilistan, jota muutkin voivat hyödyntää. Osa kirjoista tuli mainituiksi useampaan kertaan, ja olen laittanut niiden perään sulkuihin x2. Kiitos kaikille kommentoijille onnitteluista ja muistakin kauniista sanoista! Ne lämmittivät sydäntäni. On aina mukava kuulla, että täältä on saatu kirjavinkkejä ja blogistani pidetään.

Alice Munron tuotanto
Tove Janssonin kirjat ja hänestä kirjoitetut kirjat
Tove Jansson: Kesäkirja
Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta
George R. R. Martin: Valtaistuinpeli
Haruki Murakamin tuotanto
Haruki Murakami: Kafka rannalla 
Haruki Murakami: 1Q84
Bernard Beckett: Genesis
Elizabeth Wein: Code Name Verity
Laini Taylor: Dreams of Gods & Monsters 
Neal Shusterman: Unwind
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (x2)
J. R. R. Tolkien: Hobitti
 Joyce Carol Oates: Blondi 
Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (x2)
NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Veronica Roth: Outolintu (x2)
Maria Turtschaninoff: Maresi (x2) ja Anache 
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (x2)
Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori 
Hugh Howey: Siilo
Johanna Sinisalo: Auringon ydin 
Magdalena Hai: Susikuningatar
 Dmitri Gluhovski: Metro 2033
Jan Salminen: Äidinmaa 
Jonna Ruuska: Kuovin huuto
Margaret Mitchell: Tuulen viemää (x2)
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (x2)
Robin Hobb: Fool's Assassin 
George Orwell: 1984 
Hermann Hesse: Siddhartha
Agatha Christie: Ikiyö 
Victor Hugo: Kurjat 
Anni Kytömäki: Kultarinta (x2)
Virginia Woolfin kirjat
Katja Kettu: Kätilö (x2)
Dan Brown: Inferno
Rainbow Rowell: Fangirl
Cassandra Clare: Clockwork Princess
Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala 
Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät
Kate Atkinson: Elämä elämältä  (x2)
Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistania-äänet

Blogistanian Finlandia

3 PISTETTÄ: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Kolmen pisteen saajaa ei ollut vaikea valita. Luin viime vuonna aika vähän kotimaista uutuuskirjallisuutta, mutta vaikka olisin lukenut sitä enemmänkin, epäilen, että ykkönen olisi aivan sama. Kerrankin Finlandia-voittaja kolahti ja lujaa.

2 PISTETTÄ: Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen 
Luen aika harvoin novellikokoelmia, sillä novellien tarinat jättävät minut usein janoamaan pidempää kerrontamuotoa. Petri Laineen ja Anne Leinosen novellit toimivat kuitenkin hyvin lyhyinä kertomuksina. Osa kohosi suosikeikseni, mutta kaikki novellit olivat hyviä. Tämä novellikokoelma on täynnä mielenkiintoisia ideoita ja jännittävyyttä.

1 PISTE: Maritta Lintunen: Hulluruohola
Tätä kirjaa on vaikeaa luokitella tai verrata muihin. Se on täysin omanlaisena, ja hyvä niin. Lintunen osaa taitavasti luoda kirjaansa maagisen tunnelman liittämättä tarinaan mitään yliluonnollisia elementtejä.

Blogistanian Globalia

3 PISTETTÄ: Parinoush Saniee: Kohtalon kirja
Kirjoitin heti kirjan luettuani, että Kohtalon kirja jättää pysyvän jäljen mieleen ja sydämeen. Olin aivan oikeassa, sillä kirjan herättämät tunteet ovat vieläkin vahvasti muistissa, vaikka vierähtänyt lähes vuosi. Elin kirjan tarinassa vahvasti ja kiinnyin päähenkilöön. Toivoin koko kirjan ajan, että hänen kohtalonsa olisi onni. Sanieen kirja tarjosi todella vahvan lukuelämyksen, ja suosittelen sitä kaikille, jotka eivät kirjaa ole vielä lukeneet.

2 PISTETTÄ: Kate Atkinson: Elämä elämältä
Kirjan alkupuolen perusteella arvelin tämän saavan minulta eniten pisteitä, mutta loppupuoli ei tuntunut aivan niin vahvalta. Siitä huolimatta kerrontaratkaisu on todella onnistunut ja Atkinson onnistui pitämään langat käsissään ihailtavan hyvin. Kirja herätti minussa ajatuksia ja ihastusta ja tarjosi rikkaan ja upean lukuelämyksen.

1 PISTE: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Jouduin miettimään, kumpi ansaitsee yhden pisteen enemmän: Lemaitren Näkemiin taivaassa vai Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet. Kirjojen tason välille oli vaikea tehdä eroa. Päädyin lopulta Lemaitren kirjaan, koska Näkemiin taivaassa teki minuun suuren vaikutuksen siitä huolimatta, että sotakirjallisuus ei yleensä kolahda. Se kertoo kirjan hyvyydestä jo paljon. Uusin Murakami on hyvä, mutta se jäi lukuelämyksenä hieman aiemmin lukemieni Murakamien varjoon. Siksi Lemaitre saa viimeisen Globaliassa jaossa olleen pisteen. En voi olla vielä lopuksi huomauttamatta, että on hieman erikoista, että tänä vuonna Globaliassa minulta saa pisteitä kaksi kirjaa, joissa sota on hyvin keskeisessä osassa. Olenhan monta kertaa sanonut, että sota kirjallisuuden aiheena ei ole minun juttuni.

Blogistanian Kuopus 

Kuopus oli minulle tänä vuonna kaikkein vaikein kategoria, sillä olisin ihan helposti voinut antaa pisteitä ainakin kuudelle kirjalle. Huomasin jälleen, että luen aika paljon lanu-kirjallisuutta ja viime vuonna ilmestyi todella monta upeaa lasten- ja nuortenkirjaa, jotka ansaitsisivat kaiken mahdollisen huomion, mitä niille voin antaa. Pisteitä saaneiden lisäksi suosittelen lämpimästi Walliamsin Herra Lemua, Turtschaninoffin Maresia, Asherin Kolmeatoista syytä, Kaarlelan Menneen talven lunta, Berryn Kunnes kerron totuuden -kirjaa ja Salla Simukan Lumikki-trilogiaa kokonaisuudessaan.

3 PISTETTÄ: Jenna Kostet: Lautturi
Kostetin esikoisromaani vakuutti kauniilla kielenkäytöllä ja tunnelmallaan. Vaikka luin paljon muitakin hyviä viime vuonna ilmestyneitä lanu-kirjoja, minun ei tarvinnut kauan miettiä, mikä kirja ansaitsee täydet kolme pistettä.

2 PISTETTÄ: Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa
Valente on kirjoittanut aivan ihanan sarjan. Olen ihastunut niin päähenkilöön Syyskuuhun kuin osuvasti nimettyyn Satumaahan. Valenten kerronta ja kieli ihastuttivat enkä malttaisi odottaa seuraavien kirjojen lukemista. Olisin rakastanut tätä varhaisnuorena ja sisäinen lapseni rakastui tähän näin aikuisenakin.

1 PISTE: Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni
Oli todella vaikeaa päättää, mikä kirja ansaitsee yhden pisteen. Olisin halunnut antaa myös Michelle Gagnonin Kukaan ei kaipaa sinua -kirjalle pisteitä, ja kamppailu Parkkosen ja Gagnonin välillä oli hyvin tasaväkinen. Loppujen lopuksi en voinut jättää viime vuoden viiltävintä lukukokemusta pisteittä. Vaikka teksti ei ollut aivan loppuun hiottua, kirja raapi sydämeni vereslihalle. Jos Parkkonen kirjoittaa nuorena näin, mitäköhän hänestä vielä tulee?

Blogistanian Tieto

3 PISTETTÄ: Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot
Mietin pitkään, kuuluuko tämä ennemminkin Kuopukseen kuin Tietoon, mutta päädyin siihen, että kirjassa on kuitenkin kyse uskomusperinteistä, joten kirja voidaan laskea tietokirjallisuudeksi. Niin on tehty myös kirjaston tietokannassa ja kustantajan sivuilla. Epäröintini johtui varmaankin siitä, miten kirjassa taruolennot kuvataan todellisiksi. Se on yksi syy, miksi pidän kirjasta niin paljon. Lukiessa on välillä mukava kuvitella, että maailmassa on muutakin kuin mihin nykyään yleensä uskotaan. Egerkrans osoittaa tuntevansa hyvin vanhan kansan uskomukset taruolennoista, ja kirjan kuvitus on silmiä hivelevän upeaa.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kansi: Anders Carpelan
Kate Atkinson: Elämä elämältä 2014 (Life after life 2013) Schildts & Söderströms 595 s. suom. Kaisa Kattelus
ostettu uutena

Kaikki oli jotenkin tuttua. "Sitä sanotaan déjà-vuksi", Sylvie sanoi. "Mieli tekee tepposiaan. Mieli on pohjaton arvoitus." Ursula oli varma siitä, että hän muisti, millaista oli maata vauvana vaunuissa puun alla. "Ei", Sylvie sanoi, "ei kukaan voi muistaa mitään niin kaukaa", ja silti Ursula muisti lehdet, jotka lepattivat tuulessa kuin suuret vihreät kädet, ja hopeajäniksen, joka riippui vaunujen kuomusta ja pyöri hänen kasvojensa edessä. Sylvie huokaisi. "Sinulla on sitten vilkas mielikuvitus." Ursula ei tiennyt, oliko se kohteliaisuus, mutta oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu - jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään. "Älä mietiskele sellaisia asioita", Sylvie sanoi terävästi, kun Ursula yritti selittää. "Ajattele iloisia ajatuksia."


Helmikuussa 1910 syntyy tyttövauva, joka kuolee hapen puutteeseen ennen kuin hänen elämänsä ehtii edes alkaa. Helmikuussa 1910 syntyy tyttövauva, joka jää eloon, koska lääkäri saapuu pelastamaan lapsen viime hetkellä. Näin alkaa Ursula Toddin elämä, joka on täynnä vaihtoehtoisia sattumuksia. Hän saattaa hukkua lapsena tai tulla rannalla maalanneen taiteilijan pelastamaksi. Elämien kuluessa tapahtumat alkavat tuntua hänestä tutuilta ja hän osaa aavistaa, mitkä teot johtavat ikävään lopputulemaan.

Elämä elämältä ei tainnut kiinnittää huomiotani vielä katalogien selailuvaiheessa, mutta innostuneet bloggaukset vakuuttivat minut siitä, että kirja on luettava. Lukuisan Lauran bloggauksen luettuani tiesin, että tämä on kirja on pakko lukea ja sen jälkeen en mitään bloggauksia kirjasta lukenutkaan, sillä en halunnut tietää kirjasta liikaa etukäteen. Lainasin kirjan syksyllä kirjastosta, mutta olin lukenut sitä vasta puoleenväliin, kun kirjan eräpäivä tuli ja se oli pakko palauttaa kirjastoon varauksien takia. Kirja tuntui niin hyvältä, että päätin hankkia kirjan itselleni. Kuitenkin kuukausia kului enkä ehtinyt palata kirjan pariin. Vuoden jo vaihduttua toiseksi päädyin lopulta aloittamaan kirjan uudelleen alusta. Se oli hyvä ratkaisu, sillä muuten kielen vaihtaminen kesken kaiken englannista suomeksi ja muistikuvien hämärtyminen alkupään tapahtumista olisivat voineet huonontaa lukuelämystä.

Liisin kirjan ensimmäisen puolikkaan läpi, sillä tapahtumat palautuivat melko nopeasti mieleeni ja lisäksi alkuosan luvut ovat selvästi lyhyempiä kuin suurin osa loppupuolen luvuista. Luin kirjan toisella yrittämällä loppuun reilussa kahdessa päivässä, mikä oli melko nopea lukuvauhti, koska pariin viime päivään on mahtunut paljon muutakin. Puolenvälin jälkeen lukutahtini tosin hieman hidastui, sillä tapahtumissa ei tuntunut olevan aivan samaa tenhoa kuin kirjan alkupuolella. Todennäköisesti myös kerrontaratkaisun uutuudenviehätys alkoi haihtua ja sodan siirtyminen tarinan keskipisteeksi ei oikein vedonnut minuun.

Kirjassa on selvästi samoja teemoja kuin Perhosvaikutus-elokuvassa (suosittelen katsomaan, jollei joku ole vielä sitä nähnyt). Minusta on varsin kiehtovaa miettiä sitä, miten pienet asiat voivat vaikuttaa elämän kulkuun. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämä voisi mennä ihan eri tavalla, jos jonkin valinnan olisi tehnyt toisin. Toisaalta tämä on hieman ahdistava ajatus, sillä valintoja on tehtävä ja niiden kaikkia seurauksia on mahdoton tietää etukäteen, mutta toisaalta se on lohduttavaakin. Itse olen päätynyt siihen, että menneitä valintoja ei kannata katua, koska elämäni ei ehkä olisi sellaista kuin se nyt on, jos olisin tehnyt toisin. Olisin voinut menettää paljon, jos en olisi tehnyt myös niitä huonoja valintoja. Loppujen lopuksi ne kuitenkin kasvattavat ja voivat tuoda elämään myös hyviä asioita.

Kirjassa on kerrontaratkaisun vuoksi väistämättä toistoa. Se ei onneksi alkanut puuduttaa, sillä Atkinson on varsin onnistuneesti kertonut samat tapahtumat hieman eri tavalla joka kerta. Tällaisen kirjan kirjoittaminen on vaatinut varmasti hyvin järjestelmällistä kirjoittajan työtä ja paljon muistiinpanoja. Jos lukijanakin meinasin välillä mennä sekaisin siitä, millä Ursulan elämiskerralla mikäkin asia on tapahtunut, kirjailijalle lankojen käsissä pitäminen on varmasti ollut moninkertaisesti haastavampaa. Mielestäni kirjan lukeminen melko nopeassa tahdissa oli toimiva ratkaisu senkin vuoksi, että muistin koko ajan hyvin, mitä kaikkea kirjassa on aiemmin tapahtunut. Jos olisin lukenut kirjaa lyhyissä pätkissä viikkojen ajan, elämät olisivat voineet mennä päässäni vieläkin sekaisammaksi sotkuksi.

Pääasiassa pidin kerrontaratkaisua todella mielenkiintoisena, mutta huomasin kerronnan vaikuttavan siihen, miten vahvoja tunteita koin tapahtumista lukiessani. Jotkin kauhistuttavat tapahtumat eivät herättäneet niin suurta järkytystä ja surua kuin yleensä lukiessa, sillä tiesin, että kohta Ursula syntyy taas uudelleen. Tosin kirjassa on muutamia tapahtumaketjuja, jotka tuntuivat erityisen kauhistuttavilta siitäkin huolimatta, ettei kuolema ollut lopullista. Erityisesti yksi väkivaltaan liittyvä juonne Ursulan eräässä elämässä oli todella puistattava. Inhosin erästä kirjassa esiintynyttä henkilöä koko sydämestäni.

Elämä elämältä on varsin mieleenpainuva kirja, ja olen iloinen siitä, että tulin hankkineeksi teoksen omaan hyllyyni. Tämä on varmasti kirja, joka kestää useammankin lukukerran.

Emilien mieleen kirjan henkilöt jäivät kummittelemaan ja hänestä tuntui lukemisen jälkeen kuin hän olisi jättänyt perheen taakseen.
Aletheian mukaan kirjassa on niin älykkään leikittelevä juoniratkaisu, ettei hän olisi millään halunnut kirjan loppuvan.
Raijan mielestä kirjassa on jotain selittämättömän vetävää.
Tuijata soisi mahdollisimman monen kokevan Elämä elämältä haarautuvan tarinoinnin, sillä se viekoittelee järkeä ja tunnetta.
Katja kehuu Atkinsonin kirjoittavan tarkkanäköisesti, älykkäästi ja liikoja selittelemättä.
Laura toteaa, että itse tarina ei ole mitenkään mullistava vaan tarinaan tuovat jotakin uutta vaihtoehtoiset elämät ja erilaisella tavalla etenevä juoni.

torstai 22. tammikuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014 Tammi 557 s.
lainattu kirjastosta

"Sano aivan mitä haluat, mutta tässä asiassa on vain yksi, lopullinen totuus." 

Joen viskilasi oli jälleen tyhjä, vaikka hän oli vasta täyttänyt sen. Ulkona oli hämärtynyt. Kaikki muut olivat nukkumassa.
Sanomalehdessä oli sisäsivuilla julkaistu pieni uutinen, joka kertoi eläinoikeusaktivistien kiistelleen eläintutkijan kanssa.
Eläintutkijan. Omasta mielestään hän tutki ihmisen näköjärjestelmää. Hänen ryhmässään jotkut tekivät kokeita terveillä koehenkilöillä, ihmisillä, mutta ketäs sellainen kiinnosti. Hänen ryhmänsä neljää tietokonemallintajaa, niitä, jotka nuorten kuvitelmissa pelastaisivat koko maailman, ei mainittu.
Ilmeisesti ei ollut mitään merkitystä, miten asiat oikeasti olivat. Vain se merkitsi, miltä ne näyttivät.
Jokainen sai ne näyttämään siltä, miltä halusi.


Alina ja Joe tapasivat Italiassa olleessa konferenssissa. He rakastuvat ja Joe muuttaa Suomeen, jonne sopeutuminen ei olekaan kovin yksinkertaista. Alinan mielestä Joe panostaa perheeseen liian vähän ja etsii tieten tahtoen huonoja puolia työstään Helsingin yliopistossa ja uudesta asuinmaastaan. Alinan ja Joen epäonnistuneesta avioliitosta jää jäljelle yhteinen poika Samuel, joka jää Suomeen äitinsä kasvatettavaksi, kun Samuelin isä palaa takaisin Yhdysvaltoihin. Vuosien päästä kun Samuel on jo aikuinen, Alina soittaa entiselle miehelleen siitä, että heidän poikansa on Yhdysvalloissa. Samuelista on vuosien saatossa tullut eläinten oikeuksien puolustaja ja Joe pitää eläinkokeita välttämättöminä tutkimukselleen.

Olen lukenut ennen Valtosen Finlandia-palkinnon voittanutta teosta ainoastaan kaksi Finlandia-voittajaa. Sofi Oksasen Puhdistus ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi olivat kumpikin minulle pienoisia pettymyksiä. Finlandian voittaa usein kirja, joka ei minua aiheensa puolesta kiinnosta, joten olen yleensä jättänyt palkitut kirjat muille lukijoille. Viime vuoden lopulla Finlandian sai kuitenkin kerrankin sen oloinen romaani, että en voinut jättää kirjaa lukematta. Olin kiinnostunut Valtosen kirjasta jo keväällä hieman katalogitekstin perusteella, mutta kirja oli unohtunut syksyn saapuessa. Kuitenkin mitä enemmän kirjasta kuulin, sitä enemmän se kuulosti minun jutultani. En joutunut pettymään vaan sain jopa enemmän kuin osasin odottaa.

Etukäteen ajattelin saavani eläinkokeita tekevän isän ja eläinaktivistipojan näkemysten vastakkainasettelua. Sain, mitä odotinkin, mutta kirja on paljon muutakin. Samuelin vanhempien eron jälkeiset ongelmalliset välit leimaavat Alinan ja Joen pojan kasvua. Monessa muussakin kirjassa on tullut ilmi, miten pienet asiat vaikuttavat lopputulokseen. Jos Alina olisi suhtautunut pienen poikansa matkaan isänsä luokse suopeammin, olisiko Samuel välttynyt katkeruudelta isäänsä kohtaan? Nykyhetki ja mennyt vuorottelee kerronnassa, ja siksi syy-seuraussuhteita jää miettimään. Selittääkö mennyt nykyhetken?

Kirja on runsas aiheiltaan ja kooltaan. Silti siinä ei ole mitään liikaa. He eivät tiedä mitä tekevät on kirja siitä, miten asiat eivät ole mustavalkoisia. Se on jännitysnäytelmä ja kritiikkiä nykyajan ilmiöitä kohtaan. Se kysyy, miksi ennakkoluulot voittavat terveen järjen käytön. Miksi on niin helppoa uskoa pahinta kanssaeläjistä? Se ei ole kuitenkaan liian osoitteleva ja provosoiva, vaan se herättää juuri sopivasti tunteita ja saa ajattelemaan. Luin kirjan loppuratkaisun kyyneleet silmissä.

Vaikka kirja sijoittuu melkein meidän aikaamme, teknologian kehitys on mennyt vielä pidemmälle. Joen tytär Rebecca on iAm-laitteen lumoissa, ja muutkin pitävät sitä käänteentekevänä keksintönä. Kirjasta on luettavissa myös piikkejä medikalisaatiota kohtaan. Koulussakin tunnutaan ihannoivan sosiaalisen kanssakäymisen vaivattomuutta niin paljon, että siellä ollaan valmiita hyväksymään lääkitys niille oppilaille, joilta se ei suju täydellisesti. Rebeccan trendien perässä pysymisen ja suosittuna olemisen tarve on saanut hänet altistamaan elämänsä mainostauluksi.

Minulle tämä on viime vuoden paras kotimainen. Tietenkin vielä voi tulla vastaan jokin tämän ylittänyt, mutta sellaisen teoksen olisi oltava huikea, sillä näin loistavaa teosta on vaikea ylittää. Huh, jo toinen kirja tässä kuussa, jonka jäljiltä olen häikäistynyt. He eivät tiedä mitä tekevät on runsas, upea ja puhutteleva teos.

Siinan mielestä meillä alkaa olla jo riittävästi kirjallisuutta maamme sota-ajoista, mutta meillä ei todellakaan ole yhtään liikaa kirjallisuutta tämän kirjan teemoista.
Mai Laakso kuvaa tätä kirjaksi, joka on hyvin yhteiskuntapainotteinen mutta johon on samalla saatu sisällytettyä perhetragedia, johon vaikuttavat monet eri tekijät.
Juhanin mukaan kirja täytti täydellisesti sen, mikä hänen mielestään on kirjan tärkein tehtävä: avata uusia näkökulmia.
Marile arvelee, että kirja on kaikista hänen lukemistaan kotimaisista kirjoista hengeltään kansainvälisin.
Omppu jäi kirjaa lukiessaan kaipaamaan edes muutamaa suvantohetkeä, jolloin olisi pystynyt hengittämään huohottamatta.
Tomi Norha hämmästeli ensin kirjan kerronnan arkisuutta mutta huomasi sitten kirjan suurimman ansion olevan se, että kirja kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Olipa kerran kaksivuotias kirjablogi

Tänään on tullut kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun kirjoitin ensimmäisen kirjabloggaukseni. On vaikea uskoa, että Anna minun lukea enemmän on jo kaksivuotias vakaita askeleita ottava blogi. Bloggaamisesta on tullut sen verran suuri osa elämääni, että uskon blogilleni karttuvan vielä monta ikävuotta. Blogini alkuaikoina en olisi osannut aavistaa, miten paljon uusia kokemuksia ja ihmisiä bloggaaminen tuo mukanaan.

Kaksivuotissyntymäpäivä on mielestäni sopiva hetki listata blogiajan parhaita kirjoja. Annika haastoi minut tekemään niin jo ensimmäisenä blogivuonna, mutta lupasin silloin palata haasteeseen myöhemmin. En ole tosiaankaan unohtanut haastetta, vaikka haastamisesta on kulunut aikaa. Nyt kun olen blogiaikana lukenut noin 250 kirjaa, blogiajan huiput ovat varsinaisia helmiä. Näitä listatessani huomasin, että ensimmäinen blogivuoteni oli vielä loistavampi kuin toinen. Vuoden 2013 aikana luin peräti kahdeksan listalle päätyneistä yhdestätoista teoksesta. Viime vuonna luin kaksi blogiaikani huippua ja tänä vuonna olen ehtinyt lukea jo yhden, vaikka vuosi on vasta alussa. Tämä vuosi onkin alkanut varsin lupaavasti. Ei viime vuosikaan ollut huono kirjallisesti, mutta tämä vuosi saattaa ylittää sen ja ehkä yltää jopa vuoden 2013 tasolle. Siltä minusta ainakin tällä hetkellä tuntuu.

Ernest Cline:
Ready Player One 
Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 ja 2 & osa 3)
Marisha Pessl: Yönäytös 
Neal Shusterman: Unwind
George Orwell: 1984 
Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia 
Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go 
Joyce Carol Oates: My Sister, My Love - The Intimate Story 
Bernard Beckett: Genesis (ja 2. lukukerta)
Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot
Markus Zusak: Kirjavaras

Suosittelen näitä kaikkia yhtätoista kirjaa todella lämpimästi!

Ensimmäisten blogisynttäreideni kunniaksi järjestin kirja-arvonnan ja jatkan perinnettä tänä vuonna.

Arvontaan osallistuvat tiistaihin 27.1. klo 23.59 mennessä tätä bloggausta kommentoivat blogini rekisteröityneet lukijat. Jos kommentoit, mutta et halua osallistua arvontaan, mainitse asiasta kommentissasi. HUOM! Tällä kertaa arvontaan eivät voi osallistua ihmiset, jotka eivät ole liittyneet lukijaraatiin. Kommentoimalla saa yhden arvan, ja lisäarpoja mahdollisesta linkittämisestä ym. ei ole tällä kertaa lainkaan jaossa. Kommentissa voisit kertoa, mikä oli viime vuonna lukemistasi kirjoista paras. 

Julkistan voittajat blogissani torstaina 29.1. illalla. Voittajia on kolme, joista kukin saa valita palkinnokseen alla olevasta kirjalistasta yhden kirjan. Ensimmäinen voittaja saa valita ensin, toinen voittaja toisena ja kolmas voittaja kolmantena. Jos sinulla ei ole omaa blogia tai blogissasi näkyvillä yhteystietoja, laita kommenttiisi sähköpostiosoite, josta voin sinut tavoittaa, jos voitto osuu kohdalle. OSALLISTUMISAIKA ON PÄÄTTYNYT. KIITOS KAIKILLE OSALLISTUNEILLE JA MUILLEKIN ONNITTELIJOILLE! JULKISTAN VOITTAJAT TORSTAI-ILTANA.

Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua
Kiera Cass: The Selection
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat
Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Laura Paloheimo: Klaukkala
Kaarlela Tanja: Menneen talven lumi
Pekka Matilainen: Kupoli
Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki
Lotta-Liisa Joelsson: Vivika 
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Liza Marklund: Du gamla, du fria
José Rodriguez dos Santos: Einstein-koodi
Merja Mäki: Venesataman Tillinka & Vaaralliset vuoret

maanantai 19. tammikuuta 2015

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Ulkoasu: Mika Wist
Maritta Lintunen: Hulluruohola 2014 WSOY 306 s.
lainattu kirjastosta

Palasin Suomeen aavistamatta mikä minua täällä odotti.
On hyvä, ettei ihminen osaa ennustaa tulevia - mitä hän niillä tiedoilla tekisi? Eihän hän ymmärrä edes omaa menneisyyttään. Tuon tietämättömyyden ansiosta tulin vetäistyksi maailmaan, jollaiseen kirjavaa kiertolaiselämää viettäneenäkään en ollut törmännyt.
Nuo kymmenen kuukautta syrjäisessä Hulluruoholassa, autioituneessa Riihen kylässä muuttivat elämäni.
"Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti."
Se väite tuli todistetuksi minulle perin pohjin.


Sara on saapunut takaisin Suomeen ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen, ja Saran isoisän mielestä lapsenlapsi on liian päämäärätön ja kypsymätön. Sen vuoksi isoisä lupaa Saran puolesta, että tämä ottaa huolehdittavakseen asuntolan, jossa asuu yhteiskuntaan sopeutumattomia yksilöitä. Hulluruoholan asukkaat eivät ole mieleltään sairaita, mutta he poikkeavat muista ihmisistä sen verran, että heitä karsastetaan eikä heillä ole mahdollisuutta sopeutua yhteiskunnan odotuksiin. Sara huomaa sopivansa Hulluruoholan asukkaiden keskuuteen yllättävän hyvin.

Kirjakatalogissa kirja kiinnitti huomioni etenkin erikoisella nimellään ja kiehtovalla kansikuvallaan. Vaikka kuvauskin oli kiinnostava, kirja ei olisi ehkä ilman ulkoasuaan jäänyt mieleen niin vahvasti, että se tuli luetuksi, koska uutuuskirjoja ilmestyi syksyllä niin paljon, etten mitenkään ehtinyt lukea kaikkia, jotka olisin halunnut.

Sara Järä on keskenkasvuinen luikuri, joka karkaa paikalta heti kun tulee ongelmia. [...] Kun Saran äiti kolme vuotta sitten kuoli, hälytyskellot alkoivat soida korvissani. Neljääkymmentä lähentelevä vanhapiika (jonka viinihuuruinen äiti kiipeää suolapurkkia kurottaessaan laholle keittiöjakkaralle sillä seurauksella, että kaatuu metrin korkeudelta ja lyö takaraivonsa tarjoiluvaunun kulmaan menettäen ensin tajuntansa, sitten henkensä) hoiti surutyön nakkaamalla repun selkään ja lähtemällä moneksi vuodeksi ulkomaille.

Saran isoisän käsitys lapsenlapsestaan ei ole kovin imarteleva. Isoisä ei edes yritä ymmärtää Saran aivoituksia ja syitä toimintansa takana. Vaikka Sara käsittelee surua omalla tavallaan, se ei tee Sarasta kylmää ja sydämetöntä ihmistä. Kirjassa näytetään sekä Saran että isoisän näkemykset tilanteesta, jotka ovat aluksi melko vastakkaisia. Lisäksi osa luvuista on Tukholmassa asuvalta Eelis Selanderilta Saralle tulleita sähköposteja. Eelis Selander on alunperin keksinyt idean asuntolasta ihmisille, jotka eivät ole mieleltään sairaita mutta poikkeavat sosiaalisista normeista.

Isoisän mielestä elin kelvotonta kulkurielämää. Tiesin, että se oli läpeensä suunnittelematonta niin työn, talouden kuin miestenkin osalta - halusin olla vaeltelija, joka ei pohdi mitä on kenellekin velkaa.

Sara ei ole löytänyt kotia ja rakkaita vaikka on käynyt monessa paikassa ja tavannut paljon ihmisiä. Yllättäen Hulluruohola alkaa tuntua kodilta, ja asukkaista etenkin Matias Pohjola tekee Saraan lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä isoisän idea ei ollutkaan niin pähkähullu, miltä se Sarasta ensin vaikutti.

Harmaasta massasta poikkeavat ihmiset eivät ole mitään kummajaisia vaan ihmisiä iloineen ja suruineen. Yhteiskunnan odotukset ovat usein aivan kohtuuttomia ja liian joustamattomia. Niihin on yksinkertaisempi sopeutua kuin poiketa niistä, mutta kaikkien ihmisten mieli ei mukaudu niiden noudattamiseen. Miksi asiat olisi aina tehtävä samalla tavalla ja "vääränlaista" käyttäytymistä ei hyväksytä?

Hulluruohola on erikoinen kirja. Tavallaan kirja on täysin realistinen eikä sisällä mitään fantastisia elementtejä, mutta silti koko kirjan ajan mukana on vire, joka ei ole aivan tästä todellisuudesta. En muista aiemmin lukeneeni mitään Hulluruoholan tapaista ja kirja jää mieleeni hyvänä ja omanlaisenaan lukukokemuksena.

Muualla: Ullan luetut kirjat, Rakkaudesta kirjoihin, Booking it some more, Aikani kuluksi, Periaatteessa kirjoista, Lukupino, Ja kaikkea muuta, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja  ja Annelin kirjoissa

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Rachel Hawkins: Hex Hall

Rachel Hawkins: Hex Hall 2010 Simon and Schuster 323 s.
lainattu kirjastosta

The purpose of Hecate Hall is to protect and instruct shapeshifter, witch, and fae children who have risked exposure of their abilities, and therefore imperiled Prodigium society as a whole.
"I still don't see how helping one girl find a date imperiled other witches," I said, squinting at my mom as we reached into the trunk for my stuff. The thought had been bugging me since the first time I'd read the brochure, but I hadn't had a chance to bring it up. Mom had spent most of the flight pretending to be asleep, probably to avoid looking at my sullen expression.
"It wasn't just that one girl, Soph, and you know it. It was that boy with the broken arm in Delaware, and that teacher you tried to make forget about a test in Arizona..."
"He got his memory back eventually," I said. "Well, most of it."


Sophie on 16-vuotias tyttö, jonka äiti on ihminen ja isä velho. Syntyperä on tehnyt Sophien nuoruudesta tavallista vaikeampaa, sillä hänellä on ollut taipumusta käyttää taikavoimiaan väärässä paikassa väärään aikaan. Kun Sophie tekee liian voimalliseksi osoittautuvan rakkausloitsun, hänet lähetetään Hecate-kouluun, joka on tarkoitettu sääntöjä rikkoneille muodonmuuttajille, keijuille ja noidille. Jo noitavainot osoittivat, etteivät tavalliset ihmiset ymmärrä yliluonnollisia olentoja, joten yliluonnollisten olentojen on opittava pitämään todellinen luontonsa salassa. Uuteenkaan koulun sopeutuminen ei ole kovin helppoa. Sophie ystävystyy koulun ainoan vampyyrin kanssa, jota epäillään koulussa tapahtuneesta ja selvittämättä jääneestä kuolemantapauksesta. Kun Sophie ei suostu liittymään kolmen muun noidan muodostamaan lahkoon, hän saa voimakkaita vihollisia. Kaiken kukkuraksi yhdellä Sophien uusista vihollisista on Sophien kiinnostuksen herättävä poikaystävä nimeltään Archer.

Kuulin Hex Hallista jonkun kirjavloggaajan ansiosta, ja koulumaailman ja taikuuden yhdistäminen herättivät mielenkiintoni. Kenellekään ei taida olla kovin vaikeaa arvata, mikä sarja minulle tuli mieleen ensimmäisenä. Pelkäsin hieman, että kyseessä on Harry Potter -kopio, joka himmenee alkuperäiseen verratessa. Joitakin samoja piirteitä kirjassa tietenkin on, ja niihin kiinnitin huomiota, mutta kirja on juuri sopivan erilainen ja omanlaisensa, jotta se ei olisi koko lukuhetkeä vain kilpaillut mielessäni Potteria vastaan. Sellainen taisto olisi ollut tuhoontuomittu. Potterin lisäksi kirja muistuttaa hyvin etäisesti Mean Girls -elokuvaa, mutta ainakin minusta kirja on paljon kiinnostavampi kuin kyseinen elokuva.

Varsinaista koulupäivien kuvausta kirja sisältää loppujen lopuksi aika vähän, mutta kerrankin se ei edes häirinnyt kovin paljoa. Olen melkein luovuttanut toivoni paranormaali romantiikka -genren kanssa enkä ole sitä vähään aikaan lainkaan lukenut. En jaksanut enää toisiaan toistavia ja kliseisiä juonikuvioita ja epäuskottavia romansseja sellaisten henkilöiden välillä, joiden kohtalosta en välittänyt tippaakaan. Hex Hall ei ole mielestäni aivan tyylipuhdasta paranormaalia romantiikkaa, sillä kirjassa on paljon muutakin. Romanttinen juonikin on kerrankin hyvin rakennettu ja rakkaus ei syttynyt liian nopeasti. Kirja on ehdottomasti parasta paranormaalia romantiikkaa, mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Sophie rypee kirjan alkupuolella itsesäälissä. Hänen mielestään on epäoikeudenmukaista, miten hän ei tiedä mitään noitien maailmasta ja on Hex Hallissakin ulkopuolinen. Pidin Sophiesta kuitenkin ihan alusta lähtien ja kirjan edetessä tykästyin häneen vain lisää. Lopun paljastusten jälkeen odotan todella jännittyneenä, mitä Sophielle tapahtuu seuraavissa kirjoissa.

En malttanut laskea kirjaa käsistäni kovin montaa kertaa, sillä halusin koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Varsinkin lopussa en yhtään arvannut tulevia juonenkäänteitä, ja luulin pari kertaa loppuhuipennuksen jo tulleen ennen kuin huomasin olleeni väärässä. Kirja jätti janoamaan lisää, ja toivon todella, että kirjasto hankkii muutkin osat kokoelmaansa. Laitoin kirjastolle nimittäin hankintaehdotuksen jatko-osista, koska kirjaston hyllystä löytyi vain tämä sarjan aloitusosa.

Huomasin, että Rachel Hawkins on kirjoittanut myös Booktube-kanavilla hehkutetun Rebel Bellen. Kirja on ollut minulla ehkä-lukulistalla, mutta nyt kun tykästyin Rachel Hawkinsiin, Rebel Bellekin alkoi kiinnostaa entistä enemmän.

Hex Hall -trilogia

Hex Hall (2010)
Demonglass (2011)
Spell Bound (2012)

maanantai 12. tammikuuta 2015

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Risto Isomäki: Kurganin varjot 2014 Tammi 341 s.
lainattu kirjastosta

Hetkeä myöhemmin kalastusalus oli hänen edessään. Juri taittoi alaspäin ja nosti jalkansa pystyyn. Hän putosi pari kolme metriä suoraan alas. Sitten hän kääntyi vaakasuoraan asentoon ja ui kalastusaluksen alle.
Hän näki heti sen, mitä oli pelännyt näkevänsä.
Kalastusaluksen pohja ei ollut enää vaaleansininen. Se oli muuttunut tummanpuhuvan mustaksi.
Callaon maalari.
No voi saatana, ajatteli Juri. No voi saatanan saatanan saatana.
Hän ui lähemmäs ja silitti Mriyan pohjaa kämmenellään.
Maalin pinta oli rosoinen, ja kun hän rapsutti pohjaa, maalia irtosi ja puinen pinta tuli näkyviin. Mustan kerroksen alla ei siis ollut sinistä maalia! Hän potkaisi räpylöillään ja kiersi aluksen ympäri. Musta pinta oli ehjä, vesirajaan asti. Missään ei näkynyt ainoatakaan vaaleansinisen maalin läiskää. Se ei tiennyt hyvää. Se oli todella huono juttu.


Alex on tutkimusryhmän kanssa tutkimassa muinaisia kurganeja. Hän on vakuuttunut siitä, että alueella on koskematon hautakumpu, jota kukaan ei ole vielä löytänyt. Alexin vaimo Irina on miehensä seurana, kunnes hän saa viestin, joka saa hänet jättämään miehensä ja lähtemään Mustallemerelle. Ihmiskuntaa saattaa lähestyä tuhoisa ekokatastrofi.

En ole aiemmin lukenut Risto Isomäkeä, vaikka kehuttu ja Tähtivaeltaja-palkinnon saanut Sarasvatin hiekkaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kun Isomäeltä ilmestyi syksyllä mielenkiintoisen kuuloinen uusi kirja, päätin lukea sen ensimmäisenä. Kirja ei ollut minulle aivan täydellinen lukuelämys, mutta pikkupuutteistaan huolimatta pidän Isomäkeä jo yhden kirjan perusteella suomalaisen tieteiskirjallisuuden kärkijoukkoon kuuluvana nimenä. 

Kirjailija on selvästi perehtynyt aiheisiin, joista kirjoittaa. Kun uhkaskenaariot on luotu kiinnostaviksi ja pelottavan mahdollisiksi, kirja on dystopisen kirjallisuuden ystävälle herkkua. Monen asian pitäisi mennä juuri katastrofille sopivalla tavalla väärin, mutta Isomäen maalaama kauhukuva ei ole aivan mahdoton - valitettavasti. 

Hieman ohuiksi jääneet hahmot on yksi kirjan suurimmista puutteista. Välillä minusta tuntui, etten täysin ymmärtänyt henkilöiden motiiveja, ja etenkin Irinan käytös vaikutti välillä hieman hämmentävältä. Kirjan ihmissuhdedraama on mielestäni aivan tarpeeton eikä herättänyt minussa paljonkaan tunteita varmaankin juuri siksi, että kirjailija ei onnistunut saamaan henkilöitä lihaksi ja vereksi.

Pääasiassa pidin Isomäen kirjoitustyylistä, vaikka usean luvun päättäneet juonikoukut tuntuivat hieman turhilta. Juonikoukut tekevät lukemisesta nopeatempoista, mutta pidän enemmän siitä, kun kirjailija pitää jännitettä vireillä muilla tavoin.

Kurganin varjot sai minut vakuuttumaan Isomäen kirjailijan taidoista ja aion ehdottomasti perehtyä hänen tuotantoonsa lisää. Jotenkin aavistelen, että hänen aiemmasta tuotannostaan voi löytyä vieläkin kirkkaampia helmiä kuin tämä.

Osallistun kirjalla Idän pikajuna -haasteeseen ja kuittaan Varnan käydyksi siksi, että Mustameri hyväksytään kohdan suoritukseksi.


Muualla: Mummo matkalla, Kirjapolkuni, Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka, Booking it some more, Iltaluvut, Kirjakertomuksia ja Kirjavinkit

perjantai 9. tammikuuta 2015

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa 2014 (Au revoir là-haut 2013) Minerva 543 s. suom. Sirkka Aulanko
lainattu kirjastosta

Édouard Péricourt kuului onnen suosikkeihin.
Hänen käymissään kouluissa kaikki olivat samanlaisia kuin hän, rikkaiden poikia, joille ei voinut tapahtua mitään pahaa; he syntyivät maailmaan täynnä itsestäänselvyyksiä ja itseluottamusta, joka oli kerääntynyt lukemattomien heitä edeltäneiden vauraiden sukupolvien aikana. Édouardin tilanne oli sikäli muita huonompi, että hän oli päälle päätteeksi vielä onnekas. Ihminen voi saada anteeksi niin rikkauden kuin lahjakkuuden, mutta ei onnekkuutta, se on turhan epäreilua.
Oikeastaan hänen onnekkuutensa oli ennen muuta hyvää itsesäilytysvaistoa. Kun vaara oli suuri ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta, jokin varoitti häntä, hänellä oli sellaiset tuntosarvet, ja sitten hän teki parhaansa selviytyäkseen pelkällä säikähdyksellä. Kun nyt tänä marraskuun toisena päivänä vuonna 1918 näkee Édouard Péricourtin vääntelehtivän mutaisessa maassa toinen jalka tohjona, saattaa tietysti ihmetellä, onko hänen onnensa ehtynyt ja vieläpä kääntynyt vastaiseksi. Mutta ei asia sentään niin ole, ei aivan, sillä hän saa pitää jalkansa. Hän tulee ontumaan koko loppuikänsä mutta kahdella jalalla.


Albert Maillard ja Édouard Péricourtin elämät yhdistyvät ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa yllättäen, kun Édouard pelastaa Albertin hengen. Albert jää Édouardille kiitollisuuden velkaan ja hoivaa pahoin loukkaantunutta sotatoveriaan. Kun Édouard ei halua palata kotiin, Albert ryhtyy uskaliaaseen yritykseen, joka voi paljastuessaan olla kohtalokas kummallekin nuorukaiselle. Sota on jättänyt kumpaankin nuorukaiseen jälkensä. Albertin arvet eivät vain ole niin näkyviä kuin Édouardin.

Pierre Lemaitre oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ilmeisesti Näkemiin taivaassa onkin ensimmäinen häneltä suomennettu romaani. Hän on tullut aiemmin tunnetuksi lähinnä dekkarikirjailijana. Vaikka Näkemiin taivaassa -teoksessa on oma jännityksensä, se ei varsinaisesti ole kuitenkaan dekkari. Lemaitre on palkittu kirjasta arvostetulla Goncourt-palkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaan ja omaperäisimmän proosateoksen kirjoittajalle. Palkinnon ovat saaneet muun muassa Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Marcel Proust ja viime vuonna kirjallisuuden Nobelilla palkittu Patrick Modiano.


En usein lue sota-aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämäkään kirja ei herättänyt mielenkiintoani ennen kuin luin erään bloggaajan arvion (EDIT: sen jälkeen kun kävin bloggauksen kirjoittamisen jälkeen vierailulla muissa tästä kirjoittaneista blogeista, epäilen vahvasti, että Annelin bloggaus herätti mielenkiintoni), joka sai minut arvelemaan, että Näkemiin taivaassa voisi olla minulle mieleinen kirja. Onneksi Anneli onnistui vakuuttamaan minut siitä, että Lemaitren teos on lukemisen arvoinen, sillä kirja yllätti positiivisesti.

Kirjan kerrontatyyli on vetävä ja se saa lukemaan kirjaa melko nopeasti eteenpäin. Tarina ei kuitenkaan etene liian vauhdikkaasti. Kirjailija on loihtinut varsinkin päähenkilöihin sopivasti syvyyttä, ja kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu epäuskottavalta. Häijy ja itsekäs d'Aulney-Pradelle menestyy sodanjälkeisessä maailmassa, mutta lukijan sympatiat puolelleen saaneet Maillard ja Péricourt joutuvat kohtaamaan elämässään monenlaisia vaikeuksia. Elämä näyttäytyy tässä mielessä varsin epäoikeudenmukaisena. Lukemalla selviää, saavatko Maillard ja Péricourt hyvityksen kärsimyksilleen ja saako paha eli d'Aulney-Pradelle palkkansa. 

Sotatantereella ollaan vain kirjan alussa, ja suurin osa kirjan reilusta 500 sivusta käytetään sodan vaikutuksien kuvaamiseen. Tämä onkin ainakin minua kiinnostavin lähestymistapa sotaan. Édouardin isä tajuaa vasta poikansa menetettyään, miten paljon hän poikaansa loppujen lopuksi rakasti, kun taas d'Aulney-Pradelle käyttää häikäilemättä hyväkseen sodan jälkeistä huonoa rahatilannetta.

Näkemiin taivaassa kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan lisäksi ystävyyttä. Vaikka teoksessa on joitakin sydäntäriipiviä tapahtumia, romaani ei jättänyt jälkeensä samanlaista ahdistunutta oloa kuin jotkin sota-aikaan sijoittuvat kirjat. Ei Näkemiin taivaassa tietenkään mikään hyvän mielen kirja ole. Varsinkin d'Aulney-Pradellen teot pöyristyttivät ja tuntuivat aivan uskomattomilta, ja loppu sai melkein kyyneleet silmiini.

Suosittelen kirjaa niillekin, jotka yleensä jättävät sotakirjat suosiolla muille lukijoille. Tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus.


Muualla: Kirjavinkit, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa ja Annelin lukuvinkit

Pysähdyin kirjan myötä Idän pikajuna -haasteessa Pariisiin.
-------------------
Lisäsin blogin otsikon paikalle vihdoinkin itse ottamani valokuvan. Anna minun lukea enemmän on varmaan blogin alkuajoista lähtien lukenut violetilla taustalla, ja kyllästyin tähän ratkaisuun jo kauan sitten. Nyt blogi näyttää jälleen hieman enemmän minulta.

torstai 8. tammikuuta 2015

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies 2014 (The Husband's Secret 2013) WSOY 442 s. suom. Helene Bützow
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Vaikka totta puhuen, olisiko kirjeen avaaminen mikään iso juttu? Kuka tahansa nainen avaisi sen saman tien. Cecilia listasi mielessään ystävänsä ja sen, mitä he vastaisivat, jos hän soittaisi heille nyt ja kysyisi mielipidettä.
Miriam Openheimer: Kyllä. Avaa se.
Erica Edgecliff: Onko tuo vitsi, avaa se heti paikalla.
Laura Marks: Sinun pitäisi avata kirje ja lukea se minulle ääneen.
Sarah Sacks: Sarahilta ei kannattaisi edes kysyä, koska hän ei kyennyt tekemään päätöksiä. Jos Cecilia kysyi, halusiko hän kahvia vai teetä, hän istui kokonaisen minuutin otsa syvässä rypyssä, kuin olisi miettinyt tuskaisesti kummankin juoman etuja ja haittoja, ja sanoi lopulta: "Kahvia. Ei, hetkinen, teetä!" Tällaisen päätöksen tekeminen aiheuttaisi Sarahille aivohalvauksen.
Mahalia Ramachandran: Ei missään tapauksessa. Se olisi äärettömän epäkunnioittavaa miestäsi kohtaan. Et saa avata kirjettä.
Mahalialla oli isot ruskeat eettiset silmät, ja hän oli välillä turhan varma itsestään.
Cecilia jätti kirjeen keittiön pöydälle ja meni panemaan kattilan tulelle. 


Cecilia Fitzpatrickin virheetön perheidylli alkaa murtua, kun hän löytää ullakolta aviomiehensä  John Paulin kirjoittaman kirjeen. Mitä ihmettä kirje, joka käsketään lukemaan vasta John Paulin kuoleman jälkeen, voi sisältää? Kun Cecilia vihdoin lukee kirjeen, hän toivoo, että ei olisi ikinä kirjettä nähnyt. Kirje paljastaa salaisuuden, jonka kuulemisen jälkeen elämä ei enää voi palata samoihin uomiin.  

Alustavasti ajattelin, että kirja saattaisi muistuttaa Gillian Flynnin hyytävää Kilttiä tyttöä. Kirjojen samankaltaisuus jää kuitenkin hyvin etäiseksi, ja enemmänkin kirja toi mieleeni joidenkin vuosien takaisen koukuttumiseni kohteen Täydelliset naiset. Sekä Täydellisissä naisissa että Hyvässä aviomiehessä pinnan alle on kätketty salaisuuksia, vaikka ensisilmäyksellä naispäähenkilöiden elämä vaikuttaa täydelliseltä. Cecilian lisäksi kirjassa käsitellään myös Tessin ja Rachelin elämää. Aluksi elämät vaikuttavat erillisiltä, mutta alusta asti on odotettavissa, että jossakin vaiheessa naisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Olisin todennäköisesti pitänyt kirjasta enemmän, jolleivät ennakko-odotukseni kirjasta olisi olleet vääränlaisia. Hieman pintaa syvemmältä raapaisevana viihdekirjallisuutena Hyvä aviomies toimii mainiosti.

Välillä kirja sai minut koukkuunsa, mutta kirjan ote ei pitänyt loppuun asti. Odotin, että kirja olisi ollut jännittävämpi, ahdistavampi ja vähemmän ennalta arvattava. John Paulin salaisuus ei tullut minulle kovin radikaalina yllätyksenä. Tosin kirjailija taisi haluta ennen kaikkea keskittyä paljastuksen seurauksiin eikä niinkään paljastusta edeltävän jännityksen rakentamiseen.

En oikein ymmärtänyt, miksi täysin tarinan kannalta turhalta tuntunut Berliinin muuri oli mainittava niin useassa kohdassa. Ensin Cecilia etsii lapselleen Berliinin muurin palasta ullakolta ja löytää vahingossa John Paulin kirjeen. Myöhemmin kirjassa oli monia Berliinin muuriin liittyviä takaumia, jotka eivät mielestäni tuoneet kirjaan mitään kovin merkittävää lisää.

En suosittele kirjaa, jos haluaisit lukea selkäpiitä karmivaa jännitystä, mutta jos kaipaat jännityksellä ja salaisuuksilla kuorrutettua viihdettä, Hyvä aviomies voi olla juuri oikea valinta.

Loppuhuomautuksena sanon vielä, että kansi on minusta lumoavan kaunis ja kiehtova. Se oli katalogin kuvauksen lisäksi asia, joka sai minut kiinnostumaan kirjasta.

Muualla: Sonjan lukuhetket, Oota, mä luen tän eka loppuun, Lukuholistin maistiaiset, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Leena Lumi, Kirjavinkit, Kasoittain kirjoja, Ei vain mustaa valkoisella, Kujerruksia, Eniten minua kiinnostaa tie, Nenä kirjassa, Booking it some more, Lukuisa, Ihminen välissä, Kirjus, Kirjan pauloissa, Salamatkustaja ja Kirsin kirjanurkka

tiistai 6. tammikuuta 2015

Anni Polva: Me tytöt

Anni Polva: Me tytöt 1963 (1946) Karisto 153 s.
lainattu kirjastosta

Koululle päästyä tytöt pesivät naarmuiset kämmenensä, yrittivät paikata hakaneuloilla Maijan hametta ja hiipivät sitten yläkertaan. Luokkien ovet olivat jo auki, mutta koko koulu oli siirtynyt juhlasaliin ottamaan alkavan lukukauden juhlallisesti vastaan. Joku ensiluokan pianotaiteilijoista esitti Merikantoa, ja myöhästyneet pääsivät huomaamatta hiipimään paikoilleen. He tajusivat soitosta tuskin mitään, vielä vähemmän johtajan puheesta, sillä ajatukset palasivat tahtomatta surullisen lystikkääseen kadunylittämiseen, lyseon poikien naurunremakkaan ja revenneeseen hameeseen.
- Tämä oli minun paras hameeni, mistä minä saan nyt uuden? En suinkaan voi vetää talvipakkasella ylleni hihatonta kesäunelmaa? Maija tuskitteli, mutta sai kipeän nipistyksen vastaukseksi, sillä johtaja katseli juuri heitä.

Me tytöt kertoo ystävysten Maijan ja Anjan viimeisestä kauppaopistovuodesta. Vuoteen mahtuu monenmoista: koulun sääntöjen kiertämistä, opintoja, hauskanpitoa ja romantiikkaa.

Luin tämän kirjan osana kirjabloggaajien Anni Polva -tempausta. Aiemmin tänään blogissani ilmestyi teksti Tiina aloittaa oppikoulun -kirjasta samasta syystä. Me tytöt on Polvan hyvin varhaista tuotantoa, sillä se ilmestyi vuoden kirjailijan esikoisteoksen Rakasta minua hiukan jälkeen. Arja ja Syringa ovat muuten bloganneet Polvan esikoiskirjasta tämän päivän kunniaksi. En ollut aiemmin lukenut Anni Polvalta muita kirjoja kuin Tiinoja, ja Me tytöistä pidin ainakin näin aikuisena vielä enemmän kuin Tiinoista. Valitsin kirjan samalla perusteella kuin ensin lukemani Tiinankin. Menneeseen sijoittuvat koulukuvaukset ovat varsin kiehtovia.

Humoristisuus ja päähenkilöiden nokkeluus toivat hieman mieleeni Hilja Valtosen kirjat. Sekä Polvan että Valtosen kirjat ovat varsin lämminhenkisiä, ja lukija voi olla varma siitä, että päähenkilöt pääsevät aina pinteestä onnellisesti. Pidän vanhoista viihdekirjoista enemmän kuin nykyisistä ja luen melkein varmasti Polvan muitakin kirjoja. Me tytöt oli varsin nopea luettava ja viihdyin sen parissa erinomaisesti.

Minusta oli myös varsin mukava lukea ainakin tämän painoksen takakannesta löytyneitä aikalaisarvioita. Esimerkiksi E. J. Ellilä on virkkanut Uusimaa-lehdessä kirjasta näin: "Juttu on hyvä! Se on alusta loppuun elävää elämää, sillä huomaa selvästi, että kirjoittaja tuntee kaikki kertomansa asiat ja ihmiset. Tekisipä mieli sanoa, että hän on ollut samassa kauppaoppilaitoksessa kuin Maija ja Anja ja kenties asunutkin touhukkaan Johanssonskan täyshoidossa. Meillä ei ole montakaan iloista nuorisokirjaa, joten nyt saatu lisä otetaan kiitollisesti vastaan."

Aikoinaan Me tytöt on siis luokiteltu nuortenkirjaksi, vaikka nykyään kirjan voisi ajatella olevan myös aikuiseen makuun. Uskon, että olisin pitänyt kirjasta jo teininä, mutta tykkäsin siitä näin aikuisenakin, vaikka nuoruuteni on ollut aika erilaista kuin kirjassa. Tai ehkäpä se onkin yksi syistä, miksi pidin kirjasta niin paljon. Kirjat voivat siepata lukijan mukaansa ja viedä hänet arkisesta todellisuudesta poikkeavaan maailmaan. Tällaiset pakoretket kirjojen sivuilla ovat olleet aina minulle mieleisiä.

Kirjasta ilmestyy uusi painos tänä vuonna. Ilmestymispäivän pitäisi ilmeisesti olla jo tässä kuussa. Lukemani kirjaston kappale oli kolmatta painosta vuodelta 1964, ja tänä vuonna ilmestyvä painos on neljäs. Kolmannen ja neljännen painoksen välissä on siis ollut yli 50 vuotta. Onneksi Karisto on päättänyt ottaa Me tytöistä ja joistakin muistakin Polvan kirjoista uuden painoksen juhlavuoden kunniaksi.

Muualla: Saran kirjat

Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun

Kansikuva: Maija Karma
Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun 1989 (16. painos, 1. painos ilmestyi 1957) Karisto 140 s.
lainattu kirjastosta

- Minne sinä muka pääsit? Leila tuhahti. Hän oli kaksi vuotta Tiinaa vanhempi ja tunsi arvonsa. - Sinä hosut ja touhuat niin mahdottomasti, että sinusta ei saa mitään selkoa.
- Oppikouluun. Yhteislyseoon. Kävin juuri kuulemassa. Tiina oli iloa ja ylpeyttä tulvillaan.
-Kyllä ne raukat sinusta riesan saavat. Toivottavasti et joudu meidän luokalle. Leila kävi itsekin yhteislyseota. Hän oli aloittanut sen edellisenä vuonna, mutta jäänyt keväällä luokalleen. Häntä harmitti, että Tiina oli korotettu oppikoululaiseksi, niin että hän oli menettänyt erikoisasemansa pihapiirissä. Edellisenä vuonna hän oli ollut pihan ainoa tyttö, joka oli käynyt oppikoulua ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa hän oli muistuttanut siitä toisille. Aina kun oli tullut riita tai mielipide-eroavaisuuksia, hän oli huomauttanut ylimielisen arvokkaasti, ettei hänen kannattanut seurustella tyhmempien kanssa.
- Ne eivät ymmärrä yhtään mitään.


Tiina on vallan innoissaan oppikouluun pääsystä. Oppikoulun alkutaipale ei kuitenkaan suju kommelluksitta, sillä onhan kyseessä Tiina, jolle aina sattuu ja tapahtuu. 

Anni Polvan (1915-2003) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Sen vuoksi tänään kirjablogeissa ilmestyy tiuhaan tahtiin bloggauksia Polvan kirjoista. Listan tänään ilmestyvistä Polva-bloggauksista voi käydä katsomassa Kulttuuri kukoistaa -blogista. Anni Polva oli varsin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja on Wikipedian mukaan myyty lähes kolme miljoonaa kappaletta. Minulle Anni Polva oli ennen tätä haastetta tuttu vain Tiina-kirjoistaan. Tiesin, että hän on kirjoittanut muutakin, mutta en ollut tutustunut muuhun Polvan tuotantoon. Vaikka tämä bloggaus käsittelee Tiina-kirjaa, luin tempausta varten toisenkin Polvan kirjan, josta kirjoittamani bloggaus ilmestyy tänään yhdeksän aikaan illalla.

Luin ainakin suurimman osan Tiina-kirjoista ala-asteikäisenä. Ne eivät olleet minulle aivan yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi Neiti Etsivät, mutta pidin siitä, että pääsin uppoamaan entisaikojen nuorten elämään. Olen aina tykännyt lukea erilaisista koulujärjestelmistä. Äitini kävi oppikoulun ja piti lapsuudessaan Tiina-kirjoista. Nämä syyt innostivat minua myöskin Tiina-kirjojen pariin ala-asteella. Valitsin tämän kirjan Anni Polva -haasteeseen juuri siksi, että nimen perusteella päättelin kirjan keskittyvän juuri Tiinan koulunkäyntiin. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon koulun ulkopuolisiakin asioita, koulukuvausta oli mukavan paljon. Sain siis sitä, mitä odotinkin.

Tiina on hyvin oikeamielinen, hyväsydäminen ja nokkela tyttö. Välillä kirjaa lukiessa tuntui, että näitä piirteitä korostettiin liikaakin. Tiina tuntui jo liiankin täydelliseltä. Hän ei vain voinut tehdä mitään kovinkaan väärin.

Erästä tapahtumaa pohjustettiin kirjassa yllättävän paljon siihen nähden, miten nopeasti tapahtuma lopulta sivuutettiin. Muutenkin luvut tuntuivat osittain melko irrallisilta. Edellisen luvun tapahtumiin ei enää viitattu lainkaan, ja ne tuntuivat jo melkein unohtuneen.

Menneiden vuosikymmenten tyttökirjoihin on aina mukava palata. Tiina aloittaa oppikoulun täytyi pyytää kirjaston varastosta. Toivon, että uudetkin lukijat löytäisivät Tiinat, vaikka niitä ei enää olekaan niin helppo saada käsiinsä kuin lapsuudessani, jolloin ne olivat kirjaston hyllyssä esillä. Ehkäpä Anni Polvan juhlavuosi saa kirjastot noutamaan Polvan kirjoja varsinaisen kirjaston puolelle. Joistakin Polvan kirjoista ilmestyy tänä vuonna myös uusia painoksia, joten tänä vuonna Polva saa toivottavasti monia uusiakin lukijoita.

Muualla: Sheferijm, Kirjan pauloissa, Luetaanko tämä?

Tiina-sarja

Tiina, 1956
Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
Tiina kesälaitumilla, 1958
Tiina toimii, 1959
Tiina ei pelkää, 1960
Tiinalla on hyvä sydän, 1961
Tiina epäilee Juhaa, 1962
Tiina seikkailee, 1963
Tiina on aina Tiina, 1964
Tiinan uusi ystävä, 1965
Tiina saa ehdot, 1966
Tiinastako näyttelijä, 1967
Tiinaa harmittaa, 1968
Tiinalla on hauskaa, 1969
Tiinaa ei ymmärretä, 1970
Tiinan ampiaiskesä, 1971
Tiinaa tarvitaan, 1972
Tiina joutuu sairaalaan, 1973
Tiinakin ratsastaa, 1974
Tiina ottaa vastuun, 1976
Tiinalle otetaan pikkusisko, 1978
Tiina ei löydä Tinttamaria, 1979
Tiina saa suukon, 1980
Tiina eksyy, 1981
Tiina etsii juuriaan, 1982
Älä itke, Tiina, 1983
Tiina ja vieras poika, 1984
Tiina vauhdissa, 1985
Taitaa olla rakkautta, Tiina, 1986

perjantai 2. tammikuuta 2015

Kymmenen oman hyllyn kirjaa, jotka haluaisin lukea vuonna 2015

Kuten ehkä jotkut ovat jo huomanneet, rakastan tehdä suunnitelmia, mutta suunnitelmani eivät aina toteudu. Kun Jenni listasi oman hyllynsä kirjoja, jotka hän aikoo lukea tämän vuoden aikana, en voinut vastustaa kiusausta ja koostin jälleen yhden lukusuunnitelmalistan. Aiemmat kerrat ovat jo osoittaneet, että hyvin todennäköisesti en lue kaikkia listattuja kirjoja mutta osan niistä luen melkein varmasti. Suunnitelmien tekeminen on kuitenkin minusta puoli iloa, joten teen listan siitä huolimatta, että suunnitelmani eivät ehkä täysin toteudu tälläkään kertaa.

1. Félix J. Palma: The Map of Time
Tämä kirja on tainnut odottaa hyllyssäni jo lähes kaksi vuotta ja se kuulostaa vallan kiintoisalta. Kirjan paksuus on varmaankin yksi syy, miksi sitä en muka tähän mennessä ole ehtinyt lukemaan. Joka kerta kun vilkaisen spefi-hyllyäni, kirja kiinnittää huomioni ja mietin, miten hyvä kirja se varmaan olisi.

2. Hugh Howey: Shift
Tämä on listani kirjoista se, jonka luen todennäköisimmin, sillä se kuuluu tammikuun lukusuunnitelmiini. Aloin lukea Shiftiä syksyllä, mutta ehdin lukea sitä vain pieni pätkä kerrallaan enkä oikein päässyt mukaan juoneen. Siksi haluankin aloittaa kirjan täysin alusta ja lukea sen mielellään jo tämän kuun aikana.

3. Adam Johnson: The Orphan Master's Son
Voitin kirjan Pähkinäkukkula-blogin arvonnasta syksyllä ja Pohjois-Koreaan sijoittuvat kirjat ovat alkaneet kiinnostaa, vaikka niitä en ole tainnut vielä yhtäkään lukea. Sitäkin useamman olen laittanut lukulistalle. Pähkinäkukkulan Marjaana listasi tämän myös viime vuoden parhaaksi kirjaksi, joten uskon kirjan olevan hyvä.

4. Marisha Pessl: Special Topics in Calamity Physics
Luin tämän kesällä melkein puoleenväliin, mutta sitten kirja jäi tauolle. Kirja ei ole huono, mutta ei se mikään Yönäytöskään ole. Minun pitäisi lukea kirja loppuun ennen kuin olen täysin unohtanut, mitä siinä on tähän mennessä tapahtunut.

5. Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
Luin reilu vuosi sitten Nukketalon ja pidin sitä todella hyvänä jännärinä. Olen hankkinut sen jälkeen omakseni sekä Tuhatkaunot että Varjelijat, mutta en ole vielä lukenut kumpaakaan kirjoista. Koska Tuhatkaunot on sarjan toinen osa, se on luettava ensin. Kannustimena on myöskin se, että Varjelijoita olen kuullut kehuttavan Ohlssonin parhaaksi enkä voi lukea sitä ennen kuin Tuhatkaunot on luettu.

6. Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
Minulle on kehuttu Tuhmaa tyttöä aika paljon ja näiden kehujen vuoksi se on tarttunut jostakin kirja-alesta matkaani. Luen ihan vähän eteläamerikkalaista kirjallisuutta ja onhan Vargas Llosa voittanut Nobelinkin vuonna 2010.

7. Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Luin Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen viime vuonna ja se herätti mielenkiintoni kirjailijaa kohtaan. Kun tutkin hyllyjäni ja mietin, mitä voisin tälle listalle laittaa, huomasin omistavani Kotiinpalaajat. En ollut enää lainkaan muistanut, että hankin sen itselleni kai Hulluilta päiviltä viime vuonna. Vähän vaikuttaa siltä, että minulla on liikaa lukemattomia kirjoja, koska en edes muista omistavani osaa niistä. Päätin laittaa kirjan tälle listalle muistutukseksi sen olemassaolosta. Kirjabloggaajat valitsivat Kotiinpalaajat vuoden 2013 toiseksi parhaaksi käännöskirjaksi, joten tiedän monen pitäneen kirjasta.

8. Scott Westerfeld: Uglies
Kuvassa näkyy koko sarjaboksi, mutta realistinen tavoite olisi lukea ainakin sarjan aloitusosa tämän vuoden aikana. Sain sarjaboksin syntymäpäivälahjaksi jo lähes kaksi vuotta sitten ja toivoin sarjaa poikaystävältäni silloin siksi, että halusin saada sen mahdollisimman pian käsiini. Silti en ole lukenut ensimmäistäkään kirjaa. Mikä minua oikein vaivaa?

9. Susanna Clarke: Jonathan Strange & Mr Norrell
Tämänkin olen omistanut varmaan parin vuoden ajan. Kirjan idea (1800-luvulle sijoittuva vaihtoehtohistoria ja jo hävinnyt taikuus on palannut kahden miehen mukana) kuulostaa ihan äärimmäisen kiintoisalta. Paksuus on tämänkin lukemista viivästyttänyt.

10. Asko Sahlberg: Herodes
Omistuksessani kirja ei ole ollut vielä montaa päivää, mutta lukulistallani se on ollut jo reilun vuoden. Uskon, että kirja voisi olla mieleeni ja en haluaisi, että se enää jäisi lukematta paksuuden vuoksi.

Mitä näistä erityisesti suosittelette? Onko teillä joitakin erityisiä lukusuunnitelmia tälle vuodelle?