sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Blogien lastenkirjaviikko: Tove Jansson: Taikurin hattu & Muumikirjat ja minä -haaste

Tove Jansson: Taikurin hattu 2010 tarkistettu suomennos (Trollkarlens hatt 1948) WSOY 140 s. suom. Laila Järvinen ja suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä
lainattu kirjastosta

Oli heinäkuun loppupuoli ja Muumilaaksossa oli hirveän kuuma. Eivät edes kärpäset jaksaneet surista. Puut näyttivät väsyneiltä ja tomuisilta, joki kuivui ja juoksi kapeana ja ruskeana läpi nuokkuvien niittyjen. Vesi ei enää kelvannut Taikurin hatussa valmistettavaksi mehuksi (hattu oli jälleen otettu armoihin ja se oli lipastolla peilin alapuolella).
Aurinko hellitti päivästä toiseen kukkuloiden välissä olevaan laaksoon. Kaikki pikku mönkijät ryömivät viileihin maanalaisiin käytäviinsä, linnut olivat vaiti. Mutta Muumipeikon ystävät hermostuivat kuumuudesta ja kuljeskelivat ympäriinsä riidellen keskenään.
- Äiti, sanoi Muumipeikko, - keiksi meille jotakin tekemistä! Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!
- Niin, rakas lapsi, sanoi Muumimamma. - Minä olen huomannut sen ja tuntuisi hyvältä, jos olisitte jonkin aikaa poissa näkyvistä. Ettekö voisi muuttaa pariksi päiväksi luolaan? Siellä on vilpoisampaa, ja voitte lekotella meressä rauhoittumassa vaikka koko päivän jos haluatte.
- Saammeko nukkuakin luolassa? Muumipeikko kysyi ihastuneena.
- Tietenkin! sanoi Muumimamma. - Älkääkä tulko kotiin ennen kuin olette taas iloisia!

Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu löytävät silinterihatun, joka ei ole kuitenkaan ihan tavallinen hattu. Eipä aikaakaan, kun se on käyttänyt taikavoimiaan muun muassa munankuoriin. Kirjan aikana ehditään myös matkustaa Hattivattien saarelle ja kohdata Tiuhti, Viuhti, Mörkö ja Taikuri. 

Olin jälleen melko hyvin selvillä, mitä tuleman pitää, koska olin juuri katsonut Muumi-piirrettyjen Taikurin hatun tapahtumiin keskittyvät jaksot. Kirja on siirretty melko tarkasti piirretyksi, vaikka joitakin pieniä poikkeamia juonessa huomasinkin. Esimerkiksi kirjassa Mörkö halusi itselleen Taikurin hatun, mutta sarjassa hän kelpuutti näkinkengän. Muumipeikossa ja pyrstötähdessä keskityttiin yhteen seikkailuun, mutta Taikurin hatussa tapahtumia on niin paljon, että televisiosarjassa kirjan tapahtumista on monta jaksoa. 

Tiuhti ja Viuhti -kieli oli ihastuttava pieni yksityiskohta ja minua ihmetytti ja harmitutti, että suomenkielisessä televisiosarjassa Tiuhti ja Viuhti puhuvat tavallisesti (toisin on esimerkiksi ruotsinkielisessä). Puhuimmeti sitäti hetkenti, mutta palasimmeti pianti tavalliseenti puhetapaanti.

Muumipeikon ja pyrstötähden tavoin kirjassa on läsnä sekä materialismi että materialismin vastaisuus. Maallisen ominaisuuden kerääminen on Nipsulle tärkeää ja hän joutuu kirjan aikana pulmaisaan tilanteeseen, kun hänen pitäisi päättää, vaihtaako korkkivyön talvitalismaaniin. Nipsu ei osaa tehdä päätöstä ja lopulta Nipsu pitää korkkivyön ja jakaa talvitalismaanin Muumipeikon kanssa. Nuuskamuikkunen ei välitä omistamisesta, sillä ainoastaan huuliharppu on esine, jota ilman hän ei voi elää. Myös lopussa paljastuu, mikä on kenellekin tärkeää: Niiskuneidille kauneus (ja Muumipeikon osoittama ihailu) ja Muumimammalle lastensa hyvä mieli. 

♥♥♥♥¼

Muissa blogeissa: Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Ei vain mustaa valkoisella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, NONO, Olgan lukupäiväkirja, Kristiinan lukupäiväkirja, Kaleidoscope, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi, Maailman ääreen ja Kaisa Reetta T.

Blogeissa on pyörinyt Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista lähtöisin oleva Muumikirjat ja minä -haaste. Haaste heitettiin minullekin peräti kolmelta suunnalta (kiitos KirjaneitoMinna Siikilä ja Marjaana!) ennen kuin ennätin ottaa siitä kopin. 

Haasteen säännöt:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Vaikka olin jo lapsena innokas lukija, en jostakin syystä tullut lukeneeksi Muumeja. Sarjaa katsoin satunnaisesti ja Muumi-tarinat ovatkin sen vuoksi hyvin tuttuja, mutta kirjat kiinnostivat vain varovaisesti. Muistelisin kerran aloitelleeni yhtä äitini hyllystä löytynyttä Muumikirjaa (epäilisin kyseessä olleen Muumipappa ja meri), mutta syystä tai toisesta en päässyt alkua pidemmälle.

Tove Jansson -juhlavuoden innoittamana päätin, että nyt on oiva tilaisuus korjata aukko sivistyksessäni ja tutustua Muumeihin kirjamuodossa. Luin kuukausi sitten Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ja sen jälkeen olen kantanut kirjastosta kotiin sekä Taikurin hatun että Taikatalven, joista jälkimmäinen odottaa vielä lukemattomana. Muumi-innostus on tarttuvaa laatua, sillä kuten jo aiemmin mainitsin Muumipeikko ja pyrstötähti vietiin melkein käsistäni ja nyt poikaystäväni lukee jo Taikurin hattua. Olemme myös katselleet yhdessä Muumi-piirrettyjä.

Muumi-kirjat ovat kestäneet todella hyvin ajan, enkä ole yhtään ihmeissäni, että ne ovat saaneet klassikkoaseman. Kaksi lukemaani Muumi-kirjaa ovat saaneet minut sen verran ihastuneeksi, että todennäköisesti luen kaikki Janssonin kirjoittamat ja kuvittamat Muumi-seikkailut juhlavuoden aikana. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  

Lennätän haasteen eteenpäin KristalleAnnikalle ja noreenielle.


Kuvan on taiteillut Eucco.

Blogien lastenkirjaviikko: C. S. Lewis: The Magician's Nephew

C. S. Lewis: The Magician's Nephew 2007 (1955) HarperCollins 220 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Taikurin sisarenpoika)
lainattu kirjastosta

This is a story about something that happened long ago when your grandfather was a child. It is a very important story because it shows how all the comings and goings between our own world and the land of Narnia first began.
In those days Mr Sherlock Holmes was still living in Baker Street and the Bastables were looking for treasure in the Lewisham Road. In those days, if you were a boy you had to wear a stiff Eton every day, and schools were usually nastier than now. But meals were nicer; and as for sweets, I won't tell you how cheap and good they were, because it would only make your mouth water in vain. And in those days there lived in London a girl called Polly Plummer.



Digoryn taikurieno huijaa Digoryn ja Pollyn koekaniineikseen. Digory ja Polly päätyvät metsään, josta voi kulkea eri maailmoihin. Digoryn uteliaisuuden vuoksi heidän mukaansa tarttuu Jadis, ilkeä kuningatar, joka haluaa valloittaa maailman. Kun lapset yrittävät päästä eroon Jadiksesta, he pääsevät vahingossa näkemään lumoavan Narnian luomisen.

Ajattelin ensin lukea lastenkirjaviikon vuoksi vain minulle uusia lastenkirjoja, mutta sitten muistinkin, että kirjastosta on lainassa The Magician's Nephew, koska jokin aika sitten minulle tuli vastustamaton halu sukeltaa Narnian maailmaan vuosien tauon jälkeen. Muistan, että äiti on lukenut minulle Narnioita ääneen. Lukemaan opittuani luin sarjan ainakin kerran itsekseni ja teini-iässä näin myös kaksi ensimmäistä elokuvaa. Minusta tuntuu, että kolmatta en ole katsonut (pitäisikin katsoa!) ja neljäs on ilmeisesti tällä hetkellä suunnitteilla. 

Vaikka The Magician's Nephew on kuudes Lewisin kirjoittama Narnia-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäisenä ilmestynyttä The Lion, the Witch and the Wardrobe -teosta. Narnia-kirjojen lukemisessa kannattaa todellakin noudattaa kronologista järjestystä ilmestymisjärjestyksen  sijaan, sillä The Magician's Nephew pohjustaa tulevien kirjojen tapahtumia. Koska olen muutkin kirjat lukenut, osasin yhdistää monia kirjan juttuja tuleviin tapahtumiin. Kirjassa selviää, miten Narnia luodaan, miten Velhon ja leijonan Valkea velho päätyy Narniaan ja miksi  Velhon ja leijonan päähenkilöt pääsevät vaatekaapin kautta Narniaan.

Tiedän, että joitakin lukijoita häiritsee Narnia-sarjan selvät uskonnolliset viittaukset. Lapsena en niihin edes kiinnittänyt huomiota, mutta eivät ne erityisesti häiritse nykyäänkään, vaikka ne aika selviä ovatkin. Narnia-sarja on rakas osa lapsuuttani ja lähinnä minulle tulee kirjojen lukemisesta nostalginen ja lämmin olo. Lapsuudessani haaveilin enemmän Tylypahkaan kuin Narniaan pääsystä, mutta pidin Narniaakin hyvin hurmaavana satumaana. Maa on kuin lasten päiväunista. Kun Narnia luodaan, toffeenkin voi istuttaa ja siitä kasvaa puu. Narnia on täynnä eläimiä ja taruolentoja, jotka osaavat puhua. Seuraavissa osissa Narniaan eivät enää pääse aikuiset, sillä heillä ei ole enää lapsen uskoa ja mielikuvitusta. Narnian seikkailuissa lapset ovat tärkeässä osassa ja heistä voi kasvaa jopa kuninkaallisia.

The Magician's Nephew ei ole suosikkini Narnia-kirjoista, sillä pidän seuraavien osien tapahtumia ja henkilöitä kiehtovampina, mutta kirja oli silti hyvä tapa palata Narniaan. Haluan lukea muutkin osat jossakin vaiheessa, vaikka tiedän, että tuskin ihan heti ehdin niitä uusintalukea.

Taikurin sisarenpojasta on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa: Luettua elämääKaleidoscopesheferijm, Yksi luku vielä... ja Sonjan lukuhetket.

♥♥♥♥
Kuvan on taiteillut Eucco.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa 2012 (Darlah - 172 timer på månen 2008) Karisto 438 s. suom. Elina Uotila
lainattu kirjastosta

"Ajatelkaapa tätä: me lähetämme sinne kolme nuorta, ja he saavat kukin oman kameran, omat tehtävänsä, joita heidän tulee suorittaa Kuussa. Koko maailma haluaa tietenkin seurata tapahtumia, kiinnostuneita televisiokanavia riittää varmasti jonoksi asti ja koko tutkimusretki rahoittaa käytännössä itse itsensä."
Miehet nyökyttelivät nyt jo ponnekkaammin.
"Mutta miten me oikein päätämme, keitä sinne lähtee?"
Lewis hymyili taas, entistä viekkaamman näköisenä.
"Me järjestämme arvonnan."
Se oli viimeinen asia, joka keskustelussa sanottiin. Sen jälkeen miehet järjestivät aiheesta äänestyksen ja kaikki nostivat kätensä ilmaan. He olivat kuulennon puolesta. Sen jälkeen heille jaettiin paksut kirjekuoret, joissa tilanne oli kuvattu yksityiskohtaisesti. Kuorissa oli kaksi raporttia vuodelta 1974, jotka kertoivat Kuussa tehdyistä löydöistä, sekä lukuisia valokuvia - useimmat niistä erittäin tummia ja epätarkkoja - jotka osoittivat että siellä oli todellakin jotain, mitä siellä ei olisi pitänyt olla.

Les! Lue! -blogin Reeta kirjoitti muutama viikko sitten norjalaisesta nuortenkirjasta, jonka idea kuulosti varsin erikoiselta. NASA järjestää arvonnan, jonka voittavat kolme nuorta pääsevät mukaan kuulennolle. Arpaonni suosii japanilaista Midoria, ranskalaista Antoinea ja norjalaista Miaa. Kuussa heitä kuitenkin odottavat kauhut, jollaisia he eivät osanneet aavistaa.

Kirjan nuoria kuvattiin melko stereotyyppisesti. Antoine kituu sydänsurujen vuoksi ja uskoo rakkautensa olevan kuolematonta. Midori on sopeutumaton ja kaipaa uudenlaista alkua. Mialla kärsii ymmärtämättömistä vanhemmista ja haaveilee kuuluisan muusikon urasta. Henkilöt olivat melko ohuita ja olisin toivonut, että he olisivat olleet hieman monipuolisempia ja siten uskottavampia. Päähenkilöiden syyt avaruuteen lähtöön olivat myös hieman outoja. Olisin odottanut, että joku henkilöistä olisi todella haaveillut avaruuteen pääsystä, mutta kaikille avaruus tuntui olevan välietappi tai pakokeino.

Kirjan loppupuoli oli todella puistattava. Loppuratkaisu oli myös yllättävä, koska olen tottunut tietynlaiseen nuortenkirjojen noudattamaan kaavaan. Harstad oli kuitenkin välittämättä mistään normeista ja kirjoitti omanlaisensa lopun. En ensin oikein osannut päättää, pidinkö loppuratkaisusta vai enkö, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli aika huikea. Se jäi kummittelemaan mieleeni. 

Annoin juonen ja etenkin loppuratkaisun takia kirjalle joitakin epäkohtia anteeksi. Alussa esimerkiksi henkilöiden pinnallinen kuvaus häiritsi, koska kirjailija keskittyi kuvaamaan henkilöiden päätöksen takana olevia syitä ja elämäntilannetta. Ensimmäiset 200 sivua odotin lähinnä pääsyä Kuuhun. Kun nuoret pääsivät Kuuhun, en enää paljoa välittänyt siitä, millaisia henkilöt olivat. Tosin en heihin kovin suuresti kiintynyt, ja välinpitämättömyyteni henkilöitä kohtaan vaikutti kyllä siihen, millaisia tunteita kirjan tapahtumat saivat aikaan.

Ainakin Wow! signaali ja Emilie Sageen tapaus eivät ole Harstadin mielikuvituksen tuotetta. Niiden selityksistä ja Emilien tapauksen totuudenmukaisuudesta voi tietenkin jokainen tehdä omat johtopäätöksensä. Pidän siitä, että kirjailija ottaa selvää todellisista tai huhutuista asioista ja yhdistää niitä kirjansa juoneen. Tämä tekee kirjasta vielä karmivamman. 

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Mustemaailmani, Alas taikavirtaa, Lopunajan lauseet, Notko, se lukeva peikko, Diutun kirjaimia, Kirjaston kummitus, Jos vaikka lukisi..., Kansien välissä, Operaatio-E, Tulin Luin Bloggasin, Books and pictures, Sivullinen Stooreja ja Olipa kerran kirjablogi

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Blogien lastenkirjaviikko: David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu 2014 (Mr Stink 2009) Tammi 256 s. suom. Jaana Kapari-Jatta kuv. Quentin Blake
lainattu kirjastosta

Chloe ei ollut samalla tavalla koditon, mutta sydämessään hän tunsi itsensä kodittomaksi.




Koska Chloe oli ollut niin paljon yksin, hänen mielikuvituksensa oli muuttunut syväksi metsän siimekseksi. Se oli taikapaikka, jonne saattoi paeta, ja se oli paljon jännittävämpi kuin todellinen elämä. Chloe oli kirjoittanut kouluvihkoonsa tarinan tytöstä, joka lähetetään sellaiseen kouluun (tarina perustui löyhästi hänen omaan elämäänsä), jossa opettajat ovat salaa vampyyreita. Se oli hänen mielestään paljon jännittävämpää kuin tylsät yhtälöt, mutta äiti oli selvästikin eri mieltä. 

Chloea on kielletty juttelemasta vieraiden ihmisten kanssa, mutta äitinsä varoituksista huolimatta hän tutustuu kodittomaan herra Lemuun ja herra Lemun koiraan. Chloen äiti pyrkii parlamenttiin ja haluaa kodittomat ihmiset pois kaduilta haisemasta. Chloe pelästyy ja päättää tarjota herra Lemulle asuinsijan kotinsa vajasta.

Huomasin eilen, että tällä viikolla vietetään blogeissa lastenkirjaviikkoa. Blogissani vilahtelee aika taajaan lanu-kirjallisuutta, mutta lanu-kirjojen lukemiseni painottuu yleensä nuortenkirjallisuuteen. Lastenkirjaviikko olikin oiva kannustin lastenkirjojen lukemiseen. En kirjoita bloggauksiani annettujen otsikkojen perusteella, sillä osa oli selvästi suunnattu lapsellisille bloggaajille ja muutenkin halusin lukea kirjastopinojani matalammiksi, sillä kesällä haluaisin keskittyä omien kirjojeni lukemiseen. Jos olisin kirjoittanut esimerkiksi lastenkirjasta, joka on jäänyt mieleeni lapsuudestani, saisitte lukea Ronja ryövärintyttärestä tai Pikku Prinssistä, mutta tällä kertaa keskityn kirjoihin, jotka ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Lapsuuden rakkaimpia kirjoja tulen uusintalukeneeksi muutenkin.

Kiinnostuin David Walliamsin Herra Lemusta tammikuussa, kun se alkoi saada bloginäkyvyyttä. Rakastin lapsena Roald Dahlin kirjoja, joten minulle tuttu ja rakas kuvittaja Quentin Blake ja kiehtovan kuuloinen idea herättivät mielenkiintoni. Aluksi hieman pelkäsin, että Herra Lemu on toisinto Dahlin kirjoista, mutta ymmärsin pian, että pelkoni oli turha. Ymmärrän, miksi Walliamsia on verrattu Dahliin ja varsinkin Quentin Blaken omintakeinen kuvitus saa kirjan hengen ajoittain tutuksi, mutta Walliams ei todellakaan ole kopioinut Dahlia. Molemmat herrat onnistuvat naurattamaan, mutta silti heillä on oma tyylinsä. Walliams on ainakin Herra Lemun perusteella realistisempi ja Dahlin tyyliä voisi kuvata ajoittain fantastiseksi ja ajoittain maagisella realismilla maustetuksi.

Brittiläinen Pokka pitää on yksi lempikomediasarjoistani ja ajoittain Chloen äidin hienostelu toikin mieleen Hyacinth Bucketin (jonka sukunimeä ei todellakaan lausuta samoin kuin ämpäri vaan hienostuneesti Bouquet). Chloen äidillä on myös pakkomielle Murene-sukunimen lausuntatavasta.  Hän väittää, että sukunimi lausutaan Myrenee, mutta Chloen isä on toista mieltä.

Nauroin monesti ääneen, vaikka harvat kirjat osuvat nauruhermooni. Vaikka Herra Lemu sisältää paljon ratkiriemukasta huumoria, kirja käsittelee myös vakavia aiheita, joista on varmasti hyvä keskustella lapsen kanssa. Chloe on koulukiusattu. Pelkästään koulukaverit eivät huomauttele hänen painostaan vaan jopa hänen äitinsä tekee siitä ilkeitä huomautuksia. Hän jää pikkusiskonsa Annabellen varjoon ja arvelee, ettei äiti välitä hänestä paljonkaan. Chloe on myös kuullut vanhempiensa riitoja, joissa on väläytelty avioeron mahdollisuutta. 

Koulukiusaaminen ja vanhempien huonot välit koskettavat monenkin lapsen elämää. Ne saattavat olla vaiettuja asioita, mutta kirjojen myötä aihepiireistä on todennäköisesti helpompi keskustella enemmänkin. Arvelisin, että kirja saa vanhemmatkin miettimään, kohtelevatko he lapsiaan tasapuolisesti. Herra Lemussa toisen lapsen suosiminen on hyvin kärjistettyä, mutta pienemmätkin asiat voivat saada lapsen tuntemaan olonsa sisarustaan vähempiarvoiseksi.

Chloen käytös on hyvä esimerkki suvaitsevaisuudesta. Ihmiset ovat erilaisia, mutta heitä ei kannata tuomita toisen luokan kansalaisiksi vain ulkonäön ja hajun perusteella.

Minulla ei ole omia lapsia, mutta jos joskus sellaisia saan, yhteiset lukuhetket ovat varmasti tärkeä osa yhdessä vietettyä aikaa. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, kun äitini jaksoi lukea minulle kirjan toisensa perään.

♥♥♥♥
Kuvan on tehnyt Eucco.
Muissa blogeissa: Luen ja kirjoitanKirjojen keskelläLukuisaOpuscolo - kirjasta kirjaanLumiomenaHemulin kirjahyllyLukutoukan kulttuuriblogi ja Muumilaakso / Mumindalen.  

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Victoria Schwab: The Archived

kannen suunnittelu: Tyler Nevins
Victoria Schwab: The Archived 2013 Hyperion 321 s.
saatu lahjaksi

"No, Kenzie. That's history with a little h. I mean History with a big H. A History is..." You pull out a cigarette, roll it between your fingers. "You might think of it as a ghost, but that's not what it is, really. Histories are records."
"Of what?"
"Of us. Of everyone. Imagine a file of your entire life, of every moment, every experience. All of it. Now, instead of a folder or a book, imagine the data is kept in a body."
"What do they look like?"
"However they looked when they died. Well,
before they died. No fatal wounds or bloated corpses. The Archive wouldn't find that tasteful. And the body's just a shell for the life inside."

"Like a book cover?"
"Yes." You put the cigarette in your mouth, but know better than to light it in the house. "A cover tells you something about a book. A body tells you something about a History."
I bite my lip. "So... when you die, a copy of your life gets put in the Archive?"
"Exactly."
I frown.
"What is it, Kenzie?"
"If the Outer is where we live, and the Archive is where our Histories go, what are the Narrows for?" 
You smile grimly. "The Narrows are a buffer between the two. Sometimes a History wakes up. Sometimes Histories get out, through the cracks in the Archive, and into those Narrows. And when that happens, it's the Keeper's job to send them back." 

Mackenzie Bishop on menettänyt kaksi itselleen rakasta ihmistä: veljensä ja isoisänsä. Isoisä on jättänyt jälkeensä muutakin kuin surun, sillä hän koulutti elinaikanaan Mackenziestä vartijan, jonka tehtävänä on estää epävakaita Historioita karkaamasta Arkistosta Ulkomaailmaan. Arkisto on kirjaston tapainen paikka, jossa säilytetään kuolleiden muistoja. Kuolleiden muistot on säilötty Historioihin, jotka näyttävät aivan menehtyneiltä muistojen haltijoilta. Historiat eivät kuitenkaan ole ihmisiä, ja niiden olemassaolo on salattava tavallisilta ihmisiltä, sillä muuten ihmiset haluaisivat menettämänsä rakkaat takaisin. Mackenzien alueella on alkanut olla epätavallisen paljon heränneitä Historioita, jotka täytyy palauttaa Arkiston hyllyihin. Mikä saa Historiat heräämään ikiunestaan?
 
Aloin syksyllä katsella Youtubesta löytyviä booktuberien tekemiä videoita. Se onkin tällä hetkellä kanava, jonka kautta saan eniten tietoa ulkomaisista nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista. The Archivedin bongasin ensimmäisenä joltakin booktube-kanavalta, mutta en enää muista miltä, sillä Victoria Schwabin kirjat ovat aika suosittuja booktuberien keskuudessa. Hullaannuin kansikuvaan, joka on edelleen yksi kauneimpia pitkään aikaan näkemiäni, ja kiinnostuin omaperäisen kuuloisesta ideasta. The Archived olikin pakko ottaa lukuun heti, kun sain sen käsiini.
Kansikuvan lisäksi sisäkansikin miellytti silmääni.
Yleensä hyvät kirjat saavat lukemaan liiankin nopeasti, mutta tätä luin jännittävästä juonesta huolimatta hitaasti ja nautiskellen. En olisi halunnut kirjan loppuvan ja nyt haluaisinkin päästä lukemaan The Unboundin, mutta se ei vielä valitettavasti löydy kirjahyllystäni.

Minulla on viime aikoina ollut ongelmana, että lukemani YA-kirjat ovat tuntuneet liian samankaltaisilta ja olen yrittänyt etsiä luettavakseni genren edustajia, joiden konseptissa on jotakin tuoretta ja ainutlaatuista. The Archived vaikutti tällaiselta ja olin onneksi oikeassa. En osaa verrata kirjaa mihinkään aiemmin lukemaani enkä osaa edes oikein määritellä, mihin genreen kirja lukee. Goodreadsin käyttäjät ovat monet laittaneet tämän urbaaniksi fantasiaksi, joka ehkä onkin paras määritelmä, mutta mieluiten olen tunkematta kirjaa mihinkään lokeroon. 

Vaikka kirjan idea on selvästi mielikuvituksen tuotetta, Schwab on sirotellut joukkoon myös hyvin realistisia piirteitä. Mackenzien veli on kuollut vähän aikaa sitten ja Mackenzien perheellä on erilaisia tapoja käsitellä Benin kuolemaa. Vanhemmat haluavat muuttaa pois muistojen täyttämästä kodista ja äiti heittää muuton yhteydessä suurimman osan Benin tavaroista pois, koska terapeutti oli neuvonut aloittamaan puhtaalta pöydältä. Mackenzie on ahdistunut siitä, että hänen veljensä muisto himmenee. Hän pelkää unohtavansa, miltä Benin ääni kuulostaa.

Mackenzie kamppailee arkiminänsä ja vartijaminänsä yhdistämisessä. Hän ei saa kertoa läheisilleen Arkiston olemassaolosta vaan hänen on salattava tärkeä tehtävänsä. Hänellä ei ole enää isoisäänsä, jonka kanssa hän voisi keskustella toisesta elämästään. Jatkuva salailu on kuluttavaa ja Mackenzie onkin väsynyt jatkuvaan valehteluun ja puolitotuuksien kertomiseen. 

Jotkut lukijat ovat pitäneet kirjaa liiankin hidastempoisena, mutta mielestäni kirja etenee juuri sopivalla vauhdilla. Kirjan tunnelma on ihanan salaperäinen ja ajoittain karmiva. Mackenzien kouluttautumisesta vartijaksi kerrotaan takaumina isoisän kanssa vietettyyn aikaan. Luulisin, että jatko-osissa paljastuu, miksi isoisä valitsi koulutettavaksi juuri Mackenzien, sillä hän on poikkeuksellisen nuori seuraajaksi. Arkisto on varsin mystinen paikka ja sen toimintatavasta kerrottiin hiljalleen kirjan kuluessa.

♥♥♥♥¾

Koska sain innoituksen kirjan lukemiseen booktubereilta, laitan poikkeuksellisesti linkin erään suosikkibooktuberini The Archived -videoon: Katytastic.

Suomenkielisissä kirjablogeissa ei Victoria Schwabin kirjasta ole taidettu kirjoittaa, mutta englanninkielisiä arvioita voi käydä lukemassa esimerkiksi The Book Smugglers - ja Popcorn Reads -blogeista.

EDIT. Kirjaneitokin on blogannut tästä.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Milja Kaunisto: Kalmantanssi


kansikuva: Getty Images suunnittelu: Tuomo Parikka
Milja Kaunisto: Kalmantanssi 2014 Gummerus 397 s.
Blogatin kautta kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kuinka vaikeaa noituuden todistaminen olisi? Toki isäni oli valaissut minua koskemattomien impien erikoiskohtelusta Perkeleen silmissä, hän oli Johannes Suuripään tapauksessa muistuttanut, että Paholaisella ei juuri ole otetta neitsyihin. Mutta sittenhän kaikki naimattomat naiset pysyisivät synnittöminä, ja näinhän ei toki ollut asian laita. Maailmassa viuhtoi kosolti haureutta harjoittavia nuoria naisia, sen tiesi jokainen. Pirulla oli siis keinonsa päästä neitseenkin sieluun.
Pohdin myös, että nainen soturina oli niin kauhistuttava ja kumouksellinen ajatus että Pirulla oli varmasti siinäkin osuutensa. Minulle ei tullut mieleenkään ihmetellä, miksi Pierre Cauchonin kaltainen vaikutusvaltainen kirkonisä pyytäisi alhaiselta studiosukselta apua. Ehkä sotaisan naiseläjän pulma oli vain tavallista visaisempi vanhenevalle piispalle ja hän pestasi avukseen jokaisen pystyvän sielun?

Kalmantanssi on sarjan toinen osa, joten bloggaus sisältää paljastuksia ensimmäisen osan juonesta.

Kalmantanssi alkaa kertomuksella Olavi Maununpojan Miraclen lapsuudesta ja siitä, miksi hänet päätettiin kasvattaa poikana. Alun jälkeen palataan Olavi Maununpojan elämään. Olavi Maununpoika on saanut kirkkoherran viran, mutta joutuu luopumaan siitä jouduttuaan halujensa viettelemäksi. Hän saa isältään neuvon mennä jatkamaan opintojaan Pariisiin. Pariisissa häntä odottaa piispa Cauchon, joka ehdottaa vaihtokauppaa. Olavi Maununpojan on hankittava todisteita tyrmässä istuvan Jehanne Darcin noituudesta, jotta Olavin ystävä Miracle ei tarvitsisi todistaa oikeudessa sukupuolensa oikeellisuutta.

Reilu vuosi sitten luin Milja Kauniston Synnintekijä -esikoisromaanin ja pidin sitä riettaana mutta lahjakkaana keskiajan kuvauksena. Oli selvää, että haluan lukea myös jatko-osat, joten tartuin innolla tammikuussa ilmestyneeseen Kalmantanssiin.

En ole lukenut toista tämänkaltaista keskiajan kuvausta, ja Synnintekijä ja Kalmantanssi erottuvatkin mielestäni piristävästi historiallisen fiktion valtavirrasta. Olavi Maununpojan Pariisi on pahanhajuinen ja ruumiillisten nautintojen kyllästämä. Kalmantanssissa ei arastella seksuaalisuutta ja asiat kuvataan kaunistelematta. Vaikka kirjassa onkin vähemmän riettautta kuin ensimmäisessä osassa, Olavi taistelee tässäkin osassa viettelyksiä vastaan. Hänen itsehillintänsä on oikeastaan kasvanut, mutta kiusausta ei aina vain voi vastustaa.

Pidin Kalmantanssin juonta ensimmäistä osaa kiehtovampana ja jännittävämpänä. Lähinnä muistan ensimmäisestä osasta Olavin rietastelut ja paljastuksen Miraclesta, joten Synnintekijän juoni jäi hieman muiden seikkojen varjoon. Erään seikan Jehanne Darcista tosin osasin arvata jo etukäteen lähinnä erään arvion otsikon vuoksi, mutta eipä se paljoa lukukokemusta huonontanut.

Kaunisto käyttää ihailtavan rikasta kieltä. Ihastelin myös vanhahtavia sanoja kuten universitas, jotka saivat lukijan kirjan aikakauden tunnelmaan ja kertoivat runsaasta taustatyöstä.

Luen varsin mielelläni Kauniston historiallista sarjaa. Ilmeisesti Kaunisto kaavailee sarjasta trilogiaa, jonka viimeinen osa ilmestyy ensi vuoden puolella, joten jään taas mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Girl of thousand livesOksan hyllyltäOrfeuksen kääntöpiiriCalendulaHys, äiti lukee nytKirjoihin kadonnutLukuneuvosJa kaikkea muutaKirsin kirjanurkkaPihin naisen elämääKirjakko ruispellossaKaikkea kirjastaTuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjasähkökäyrä.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Leena Wallenius: Lotta, lentoemäntäoppilas

kansi: Vincent Baccum
Leena Wallenius: Lotta, lentoemäntäoppilas 1994 Otava 176 s.
lainattu kirjastosta

Kuumeisesti oppilaat alkoivat selata listoja löytääkseen oppilaslentojensa numeron. Lotalle oli merkitty kuusikymmentäkuusi. Sehän oli aamulento Frankfurtiin! Miten ihanaa! Ensimmäinen ulkomaanlento.
- Mä pääsen Frankkiin, Lotta kiljaisi.
- Ja mä Kajaaniin, Pupu valitti surkealla äänellä.
Marleenan ilme ei ollut yhtään onnellisempi.
- Poriin.
Sieltä täältä kuului muitakin pettyneitä huokauksia riemunkiljahdusten joukosta. Oli epäoikeudenmukaista, että jotkut pääsivät ulkomaille.
- Rauhoittukaa, Milla hymyili. - Kaikki pääsevät ulkomaille. Odottakaa vain seuraavaa listaa.

Lotta opiskelee vanhempiensa mieliksi liikunnanopettajaksi, mutta hän on huomannut, että hänen sydämensä halajaa muualle. Hän pyrkii vanhemmiltaan salaa lentoemännäksi ja hänet hyväksytään. Siitä alkaakin kouluttautuminen uuteen työhön eikä Lotan sydän säästy myöskään komean lentäjän aiheuttamilta pamppailuilta.

Kun kirjoitin kesällä kahdesta ensimmäisestä Kitty-lentoemännästä kertovasta kirjasta, Sara mainitsi, että Kitty-sarjan suomalainen vastine on Leena Walleniuksen Lotta-kirjat. Väitin silloin, etten ole koko sarjasta aiemmin kuullutkaan, mutta nyt ensimmäisen osan luettuani epäilen vahvasti, että olen sarjaan tutustunut jo lapsena. Tämän siitä saa, kun lapsuudessa ahmi kirjoja mutta ei merkannut luettuja mihinkään muistiin.

Kaipasin toisen Kitty-kirjan parissa enemmän kuvausta lentoemännän työstä ja Lotta, lentoemäntäoppilas täyttikin siinä mielessä paremmin odotukseni. Lentoemännän työ tuntuu vieläkin kiehtovalta, joten lentoemäntänä itsekin työskennelleen Walleniuksen kuvaus lentoemännän koulutuksesta ja työtehtävistä oli hyvin mielenkiintoista ja nopeaa luettavaa.

Yleensä Lotan ystäviä moitittiin milloin mistäkin, mutta Lotta selvisi mainiosti niin kävelystä kuin tyylikkäästä pukeutumisesta. Vaikka hän mokaili ensimmäisellä harjoituslennollaan, siitäkään hän ei saanut muuta kuin kiitosta, koska hän selvisi tilanteesta omatoimisesti. Lottaa vaivaa siis hahmona epäuskottava täydellisyys, mutta se ei kuitenkaan paljon lukukokemusta haitannut.

Kirjassa mainittiin monia vakavia aiheita kuten parisuhdeväkivalta, mutta ne sivuutettiin melko nopeasti. Lopussa kerrotaan, että kaikille tuoreille lentoemännille ei pakosti riitä töitä, koska Suomi kärsii laman kourissa. Saa nähdä, miten lama näkyy seuraavissa kirjoissa. Olettaisin, että sen on jotenkin pakko näkyä, koska lopussa vihjailtiin, että työpaikan saaminen ei ole itsestäänselvyys. Minua häiritsi myös, että Lotta sanoo olevansa rakastunut ennen kuin on edes keskustellut niin sanotun rakkauden kohteensa kanssa.

Aion lukea seuraavatkin osat, sillä pääosin viihdyin mainiosti Lotan ja kumppaneiden parissa, vaikka kirja ei kovin pysyvää muistijälkeä jätäkään. Kirjastossa Lotta-kirjat olivat päätyneet jo varaston puolelle, mutta onneksi ne ovat sieltäkin lainattavissa.

Lukutoukan kulttuuriblogin Krista on lukenut Lotta-kirjoja myös nuoruudessaan ja ensimmäisen osan mukanaan tuoma nostalgiatrippi sai hänet hyvälle tuulelle.

 ♥♥♥¼

torstai 13. maaliskuuta 2014

Hugh Howey: Wool

kansikuva: Getty Images
Hugh Howey: Wool 2012 Arrow Books 537 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Siilo)
lainattu kirjastosta

 'I've already published a white paper on how to retrieve deleted and overwritten files. The rest of the IT department is spreading it around to help people who've unwittingly flushed something they needed.'
'I still think you should stop,' he said. 'This isn't the best idea. I can't see any good coming of it -'
'No good coming from the truth? Knowing the truth is always good. And better that it's us discovering it than someone else, right?'
Holston looked at his files. It'd been five years since the last person was sent to cleaning. The view of the outside was getting worse every day, and he could feel the pressure, as sheriff, to find someone. It was growing, like steam building up in the silo, ready to launch something out. People got nervous when they thought the time was near. It was like one of those self-fulfilling prophecies where the nerves finally made someone twitch, then lash out or say something regretful, and then they'd find themselves in a cell, watching their last blurry sunset.
Holston sorted through the files all around him, wishing there was something in them. He would put a man to his death tomorrow if it meant releasing that steam. His wife was poking some great, overly full balloon with a needle, and Holston wanted to get that air out of it before she poked too far.

Siilossa asustaa ihmisyhteisö, joka ei ole ikinä hengittänyt ulkoilmaa. On vakava rikos edes sanoa haluavansa siilosta pois. Siilon ulkopuolella odottavat vain myrkyllinen ilma ja varma kuolema, mutta silti aina joku päätyy lausumaan kammotut sanat: Haluan ulos. Juliette asuu turvassa ilman mahdollisuutta nähdä ulos, kunnes hänet nimitetään uudeksi sheriffiksi. Uuden virkanimikkeen ja asuinpaikan myötä Julietelle alkaa paljastua, ettei kotisiilossa olekaan kaikki pakosti siten, miten hänet on opetettu uskomaan.

Wool sijoittui Blogistanian Globalia -äänestyksessä neljänneksi ja on tällä hetkellä ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi. Suosituksia on korviini kuulunut niin äidiltäni (! ei hän edes yleensä lue dystopiakirjallisuutta) ja Niinalta synttärikirja-arvontani yhteydessä. Ennen Niinan suositusta olin jo kantanut Woolin kotiin kirjastosta, mutta suositus määräsi hetken, jolloin otin kirjan hyllystä hyppysiini ja aloin lukea sitä. Odotukseni olivat aika korkealla, mutta onneksi Wool osoittautui kirjaksi, jonka saaman suosion pystyn hyvin ymmärtämään.

Kirjan idea on kiehtova. Se ei tunnu lainkaan kuluneelta, vaikka hallinnon suunnalta tulevat säännökset ja ohjailu ovat dystopiakirjallisuuden perusmateriaalia. Kirja vaikutti itsenäiseltä teokselta mutta sai silti janoamaan lisää samaan todellisuuteen sijoittuvia tarinoita. Onneksi voin lukea vielä Shiftin ja Dustin. Olen hyvä pettymään jatko-osiin, mutta tämän sarjan kohdalla minusta tuntuu, että en pety. Minulla on jopa pieni etiäinen, että saatan pitää Shiftistä enemmän kuin Woolista.

Wool on hidastempoisempi kuin välillä ihan hengästyttävällä nopeudella etenevät nuorten dystopiat. Kaipasinkin hitautta, ja ajoittaisesta hitaudesta huolimatta kirjassa tapahtuu aivan riittävästi. Ilmapiiri on sopivan painostava ja jännitin todella kirjan käänteitä ja henkilöiden kohtaloita. Ihastuin jo aluksi kielen monisävyisyyteen. Pidän nuorille aikuisille suunnatusta dystopiasta, mutta niiden kieli tuntuu usein melko yksinkertaiselta. Kieli jää monesti juonen peittoon. Woolissa taas sekä juoni että kieli olivat mieleeni.

Lopussa Howey veti joitakin mutkia suoriksi enkä ollut aivan tyytyväinen loppuratkaisuun. Se tuntui liian helpolta ja huonosti pohjustetulta. Jossakin vaiheessa veikkailin jo, että kirjasta muodostuisi yksi suosikeistani, mutta viimeinen säväys jäi puuttumaan. Wool oli kuitenkin loistava kirja. Jos olisin lukenut sen ennen Globalia-äänestystä, se olisi todennäköisesti löytynyt ehdokaslistaltanikin. En malttaisi odottaa, että ehdin lukea Shiftin, joka vaikuttaa ennakkoon ehkä vielä mielenkiintoisemmalta kuin Wool ja joka ilmestyy syksyllä myös suomennoksena.

♥♥♥♥¾

Tästä kirjasta on kirjoitettu arvattavastikin monessa blogissa: Ihminen välissäNipvet, Kirjus, Elämää ja aspartaamia, Pihin naisen elämää, Kissa kirjahyllyssä, Savannilla, Solaris, Booking it some more, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Kirjailijan kellarissa, Kirjavinkit, Järjellä ja tunteella, Kujerruksia, Yöpöydän kirjat, Iltaluvut ja Ja kaikkea muuta.

Kirja-arvonnan voittajat ja kirjavinkkejä

Blogini ensimmäinen kirja-arvonta on nyt päättynyt. Ennen kuin kerron, keitä kahta arpaonni suosi, teen listan saamistani mielenkiintoisista lukuvinkeistä.

Mitch Albom: The Five People You Meet in Heaven
Annie Barrows & Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Lincoln Child & Douglas Preston: Pendergast-sarja
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
Gayle Forman: Just one day
Diana Gabaldon: Muukalainen
Dmitri Gluhovski: Metro 2033
Granta 2: Outo
Deborah Harkness: Lumottu
Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu
Hugh Howey: Siilo
Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä? & Taikatalvi & Näkymätön lapsi
Hannah Kent: Burial Rites
Daniel Keys: Kukkia Algernonille
Stephen King: Tohtori Uni
Karl Ove Knausgård: Taisteluni-sarja
Leena Krohn: Tainaron
Marianne Käcko: Tapa minut, äiti!
Ágota Kristóf: Iso vihko
Parisoula Lampsos & Lena Katarina Swanberg: Bagdadin prinsessa
Leena Lehtolaisen kirjat
Michele Lesbre: Punainen sohva
Erlend Loe: Supernaiivi
Richard C. Morais: Herkullinen elämä
Maija Muinonen: Mustat paperit
Audrey Niffenegger: The Time Traveler's Wife
Katherine Pancolin kirjat
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Suzanne van Rooyen: Obscura Burning
Anja Snellman: Pääoma
M.L. Stedman: Valo valtameren yllä
Walter Tevis: Musta kuningatar
Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit
Giorgio Todde: Donna Milenan kuolema
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja
Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät
Will Wiles: Puulattian kunnossapito
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Markus Zusak: Kirjavaras

Kiitos vinkeistä! Muutaman kirjan olin jo lukenut, muutaman luin arvonnan aikana, muutama oli jo lainassa kirjastosta tai hankittuna omaan hyllyyn, moni on pyörinyt pidemmän aikaa lukulistallani ja muutama uusi tuttavuuskin listasta löytyy. Oli kiehtovaa huomata, miten erilaisia kirjoja eri ihmiset suosittelivat ja suosituksista tulikin varsin monipuolinen vinkkilista, jota varmasti ainakin itse käyn katsomassa vielä monesti.

Askartelin arpaliput ja pestasin arpojaksi poikaystäväni. Ensimmäisenä hän nosti kulhosta lapun, jossa luki
Toisena kulhosta nousi lappu, jossa oli nimi
Onnittelut Kirjaneito ja Niina T.! Kirjaneito saa valita listalta yhden kirjan ensiksi ja Niina saa valita sitten jäljelle jääneistä kirjoista mieleisensä. Ottakaahan minuun yhteyttä sähköpostitse (annaminunlukea (at) gmail.com) mahdollisimman pian ja ilmoittakaa kirjatoiveenne ja osoitteenne.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Miss S.: Extra Confessions of a Working Girl & muistutus kirja-arvonnasta

Miss S.: Extra Confessions of a Working Girl 2008 Penguin Books 277 s.
poimittu mukaan kirjaston bookcrossing-hyllystä

It was my first real shift after my trial nights at the stripclub a few weeks back, and I was a bag of nerves. I shouldn't have been but I was. This time I didn't have friends close at hand to give me support if I needed it. My first night would be a slow one, I had been told, and I had spent most of it standing in the corner watching, so no wonder I hadn't made much money. But I was determined to give this dancing thing a good try. How hard could it be? Everyone kept saying it had to be better than selling your body, though I couldn't say I really got the distinction. And this was London: surely it had to pay better than working in a brothel in a provincial town?

Miss S. on päätynyt kokeilemaan vaihteeksi stripparin uraa, koska kaikki sanovat sen olevan seksin myymistä parempi vaihtoehto. Hän ei kuitenkaan ymmärrä strippaamisen viehätystä. Palkka on huonompi ja ulkonäkö merkitsee enemmän kuin tanssitaidot. Uhkeimmat työtoverit saavat parhaat tipit. Strippaaminen jääkin vain hetkelliseksi kokeiluksi ja Miss S. päätyy takaisin vanhalle urapolulleen ja hänestä tuleekin lopulta escort. 

Katseeni osui jokin aika sitten Extra Confessions of a Working Girliin kirjaston bookcrossing-hyllyä silmäillessäni. Luin teini-ikäisenä Belle de Jourin Puhelintytön salaiset seikkailut ja pidin siitä aika paljonkin. Belle de Jour kuvaili elinkeinoaan varsin nokkelasti ja mielenkiintoisesti. Ajattelinkin, että ehkäpä Miss S.:n kokemuksiin perustuva kirja voisi tarjota samankaltaisen lukukokemuksen kuin Belle de Jourin seikkailut. Osittain odotukseni täyttyivät, mutta osittain eivät. 

Kirjaa lukiessani aloin arvella, että Miss S.:n tunnustukset ovat päätyneet kansien väliin juuri Belle de Jourin menestyksen vuoksi. Varsinkin lopussa oleva lista, joka valotti escortin laukun sisältöä, tuntui Bellen matkimiselta. Kirja ei tosin ollut päiväkirjamuodossa ja Miss S. kuvaili vähemmän omaa henkilökohtaista elämäänsä kuin Belle. Lähinnä minulle selvisi, että hän ei pidä vierailuista vanhempiensa luona, mutta hän nauttii seksistä. Kovin syvällinen kirja ei siis todellakaan ollut, mutta toisaalta enpä mitään maailmankuvaani mullistavaa odottanutkaan, kun kirjan poimin luettavakseni. Extra Confessions of a Working Girl tuntui laimentuneelta yritykseltä sanoa samat asiat kuin Belle de Jour. Belle vain onnistui kertomaan tarinansa nokkelammin ja kiehtovammin. Goodreadsissa joku lukija mainitsi, että hän piti kirjaa ensimmäistä osaa parempana. Ensimmäinen osa ei todellakaan aivan heti ole päätymässä luettavakseni, sillä jo toisen osankin parissa alkoi haukotuttaa.

Minun on kuitenkin myönnettävä, että ensimmäiset 150 sivua olivat ihan viihdyttäviä. Kaipasin silloinkin jotakin enemmän, mutta kirja tuntui ihan hyvältä. Sitten minua alkoivat puuduttaa toisteisuus ja episodimaisuus. Yleensä luvuissa keskityttiin erityisesti johonkin asiakkaaseen tai asiakastyyppiin. Kirjassa jatkuvasti läsnä oli lähinnä Miss S.:n epätyytyväisyys asiakkaisiinsa, joita viehättivät hänen pikkutyttömäisyytensä. Aika pitkään hän myös pohti silikonien ottamista, koska hän ajatteli suurempien rintojen myötä asiakaskunnan muuttuvan mieleisekseen. Minua ei tämä kovinkaan paljon kiinnostanut. Olisin harkinnut kirjan keskeyttämistä, jollei tunnustuksia olisi ollut luettavana enää vain sadan sivun verran.

Sanoisin, että kirja antaa melko kiillotetun kuvan seksityöstä. Tosin tietenkin osa seksityöläisistä viihtyy työssään eivätkä ole riistettyjä ja siitä näkökulmasta katsottuna kirja oli varmaankin ihan uskottava. Kannessa sen sanotaan perustuvan tositapahtumiin. Jo kirjan ulkoasu on viihdekirjamainen ja Miss S. tuo ammattinsa haittapuolena esiin lähinnä hankalat asiakkaat. Hänen näkökulmastaan ne varmasti ovatkin suurin haittapuoli, sillä hän selvästi pitää työstään. Hyvä niin.

Seuraavalla kirjastoreissullani vien kirjan takaisin bookcrossing-hyllyyn. Tämä ei tosin varsinaisesti ole bookcrossing-kirja, sillä tätä ei ole rekisteröity Bookcrossing-sivustolle. Minäkään en rekisteröintiä jaksa tehdä, vaikka kirjan matkaa olisikin varmasti mielenkiintoista seurata.

♥♥½

Lopuksi muistutan, että halukkailla on vielä pari päivää aikaa osallistua kirja-arvontaan. Osallistumisaikaa on keskiviikkoon klo 23.59 asti ja torstaina arvonkin voittajat. 

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Veronica Roth: Insurgent

ryhmäsymboli: Rhytm & Hues Design kansi: Joel Tippie
Veronica Roth: Insurgent 2012 Katherine Tegen Books 525 s. (ilmestynee kesäkuussa suomeksi nimellä Kapinallinen)
lainattu kirjastosta

That evening I return to my room and slide my hand beneath my mattress to make sure the gun is still there. My fingers brush over the trigger, and my throat tightens like I am having an allergic reaction. I withdraw my hand and kneel on the edge of the bed, taking hard swallows of air until the feeling subsides. 
What is wrong with you? I shake my head. Pull it together.
And that is what it feels like: pulling the different parts of me up and in like a shoelace. I feel suffocated, but at least I feel strong.

Insurgent on trilogian toinen osa, joten ensimmäistä osaa koskevilta juonipaljastuksilta ei voi välttyä.

Tris koki Divergentin lopussa kaksi traumaattista kokemusta. Hän sekä surmasi ystävänsä itsepuolustukseksi että menetti vanhempansa. Nämä tapahtumat painavat Trisiä ja saavat hänet kammoamaan aseita ja miettimään elämänsä mielekkyyttä. Four kohtaa ihmisen, jota on yleisesti luultu kuolleeksi. Tris ja Four eivät ole missään turvassa, sillä heitä jahdataan heidän poikkeavuutensa vuoksi.

Luin Veronica Rothin Divergentin elokuussa. Vuoden alussahan kirjasta ilmestyi myös odotettu suomennos nimeltään Outolintu, koska kirjaan perustuva elokuva saapuu valkokankaille tänä vuonna. Suomen ensi-ilta on ilmeisesti 11. huhtikuuta. En pitänyt Divergentiä minään dystopiagenren mullistajana, mutta viihdyin nopealukuisen ja mielenkiintoisen kirjan parissa.

Insurgent tuntui välillä hyvinkin väliosamaiselta. Oli selvää, että lukijaa johdatellaan kohti viimeistä kirjaa ja minulle tuli ajoittain tunne, että haluan saada luettua toisen osan alta pois, jotta voin jatkaa viimeiseen osaan ja saada selville loppuratkaisun. Toimintaa oli ensimmäistä kirjaa enemmän eikä Trisin ja Fourin suhde säästynyt karikoilta.

Luin kirjan reilussa vuorokaudessa. Lukuvauhtini kertoo kirjan nopeatempoisuudesta ja vetävyydestä, mutta myös siitä, että jouduin jättämään Hugh Howeyn Woolin kesken, jotta saan Doctor Sleepin ja Insurgentin luettua ja palautettua kirjastoon seuraavaa lukijaa varten. Wool on vaikuttanut jo alun perusteella niin hyvältä, että veikkailen siitä varovasti ehkä yhtä lempikirjoistani. En siis todellakaan mielelläni jättänyt kirjaa hetkeksi tauolle, mutta pakko mikä pakko. Insurgent kärsi tästä hieman, sillä huomasin ajoittain vertailevani Rothin kirjaa kiehtovampaan ja taidokkaammin kirjoitettuun Wooliin. Kirjat kuuluvat samaan genreen, mutta vertailu oli silti epäreilu. Kohderyhmä on eri ja kirjojen ideat hyvin erilaiset.

Insurgent loppui sellaiseen juonikoukkuun, että odotan viimeisen osan lukemista. Olen kuullut Allegiantista ristiriitaista palautetta ja olen ymmärtänyt monen pettyneen trilogian päätökseen, mutta ainahan on mahdollista, että minä yllätyn positiivisesti. Tosin olen pettynyt todella monen sarjan loppuratkaisuun, joten alkuasetelma ei ehkä ole kovin suotuisa Allegiantin lukemiselle.

Divergent -trilogian voisi kuvailla olevan rankkuudessaan Deliriumin ja Nälkäpelin välillä. Kirjoissa on kuolemaa ja väkivaltaa, mutta myös uskottavasti kehittyvä romanssi Trisin ja Fourin välillä. Tosin tätä kirjaa lukiessani koin Trisin ja Fourin väliset kinat välillä ylidramaattisiksi. Ensimmäisen kirjan aikana heidän suhteensa rakentui hiljalleen eikä se ollut onneksi mitään välitöntä rakkautta, mutta Insurgentissa Trisin ja Fourin suhdetta olisi voinut kuvata paremminkin. Saapa nähdä, mitä suhteelle käy viimeisen kirjan aikana.

Olen melko varma, etten Rothin sarjaan palaa ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta ovathan nämä viihdyttävää ja sopivia tyydyttämään nuorille aikuisille suunnatun dystopian nälkää. Silti englanniksi on ilmestynyt huomattavasti parempaakin tavaraa tässä genressä ja jään toivomaan, että jokin kustantamo joskus suomentaisi myös esimerkiksi Neal Shustermanin Unwind-dystologian, josta ollaan muuten tekemässä elokuvaa, joten elättelemäni suomentamistoiveet eivät ole aivan tuulesta temmattuja.

Vinttikamarissa-blogin Ahmun mukaan Insurgent kärsii hieman toisen kirjan ongelmasta, sillä kirjassa selvästi ollaan menossa johonkin, mutta varsinaisesti langanpäitä ei voi vielä solmia yhteen, koska on tulossa vielä kolmaskin osa. (Olen samaa mieltä.)
Notko, se lukeva peikko varoittaa, että toisen osan jälkeen tekisi mieli jatkaa suoraan kolmanteen osaan.
Kirjaneidon tornihuoneessa viehätyttiin erityisesti kirjan nopeatempoisesta juonesta.

♥♥♥½

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Helmikuussa luettua

Helmikuun ajan minusta tuntui melko saamattomalta, mutta ainakin kirjoja olen ehtinyt lukea kymmenen. Lukemissani kirjoissa oli sivuja yhteensä 3152, joten sivuja oli keskimäärin 315 per kirja. Kevät olisi jo tervetullut, koska olen kyllästynyt mustaan talveen, joka tuntuu imevän energiani olemattomiin. Juhlin tosin syntymäpäiviäni helmikuussa, joten söin hyvin ja näin erään lempimuusikoistani livenä. Laitoin pystyyn tammikuun lopulla olleiden blogisynttärieni kunniaksi kirja-arvonnan, johon voi osallistua keskiviikkoon klo 23.59 asti.

Helmikuu oli lanu-kirjallisuuspainotteinen. En tehnyt tällaista päätöstä tietoisesti vaan jotenkin lasten- ja nuortenkirjat tuntuivat sopivan lukufiilikseeni. Palasin lapsuuden suosikkejeni Neiti Etsivien pariin Carolyn Keenen Kitty och falskmyntarligan -kirjalla, kimppaluin ihanan kaikenikäisten sadun Catherynne M. Valenten Tyttö, joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, jännitin Lumikki Anderssonin kohtaloa lukiessani Salla Simukan Musta kuin eebenpuu, koukutuin moderniin Tuhkimo-tulkintaan Marissa Meyerin Cinderiin, uusintaluin viime vuoden suosikkini Bernard Beckettin Genesiksen, ja Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti sai luvan olla ensimmäinen Muumi-kirjani ikinä. Luin myös neljä hyvin erilaista aikuisille kohdennettua kirjaa. Viktor Martinovitšin Paranoia muistutti minua hieman Orwellin 1984-dystopiaklassikosta. Tiina Raevaaran perhesurmia käsittelevä pienoisromaani Laukaisu jätti miettimään aihettaan, vaikka ei kirjana minua täysin vakuuttanutkaan. Andrei Pajanteen Autuaiden saari oli pitkäkestoinen ja hyvin erikoinen lukuelämys. Grégoire Delacourtin Katseenvangitsijat ei ollut ihan minun kirjani, mutta julkkisten ja pinnallisuuden kritisointi toi kirjaan jonkin verran kiehtovuutta. Sain kirjasta myös pisteen Vive la France! -lukuhaasteeseen.

Luin suurimman osan kirjoista suomeksi, mutta harjoitin ruotsin kielen taitojani yhdellä Neiti Etsivällä ja Marissa Meyerin Cinderin luin englanniksi. Kotimaisia kirjoja tulin lukeneeksi neljä ja mieskirjailijoiden teokset pääsivät samalle lukemalle. 

Viime vuoden lukuelämys Bernard Beckettin Genesis oli oikeutetusta kuun paras kirja, mutta Tyttö, joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, Cinder ja Muumipeikko ja pyrstötähti olivat myös kirjoja, joiden lukemisesta nautin erityisesti. Delacourtin Katseenvangitsijat oli pienoinen pettymys, koska pidin ensimmäisestä Delacourt-suomennoksesta Onnen koukkuja aika lailla.

Maaliskuu on lähtenyt lukukuuna myös hyvin käyntiin. Hyvää kevään odotusta ja lukuhetkiä! Turussa tosin tuntui jo tällä viikolla ihan keväiseltä, sillä aurinko paistoi ja linnut visersivät.

Loka-, marras-, joulu- ja tammikuussa luettua & lyhytarvioita (Gillian Flynnin Dark Places, Chelsea Cainin Evil at Heart & Libba Brayn Beauty Queens)

Lokakuussa kävin elämäni ensimmäisillä kirjamessuilla ja vietin kirjallista iltaa Vera Valan seurassa. Pakkasin muuttoa varten ja kirjoitin ensimmäisen seminaarityöni.

Lokakuussa luin seitsemän kirjaa:
Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kristina Ohlsson: Nukketalo
John Green: The Fault in Our Stars
Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit
José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Gillian Flynn: Dark Places
Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

Kaksi kirjoista luin englanniksi ja loput suomeksi. Luin kerrankin tasapainoisesti mies- ja naiskirjailijoita. Kolme lukemistani kirjoista oli naisten kirjoittamia, ja luin hieman enemmän mieskirjailijoiden tuotantoa eli neljän kappaleen verran. Lokakuun aikana luin 2865 sivua. Keskiarvoksi tulee 409 sivua per kirja. Luin vain yhden kotimaisen kirjan, ja kaksi lukemistani kirjoista tulin ahmineeksi englanniksi. Jos on valittava kuukauden vaikuttavin lukuelämys, kallistun Sarianna Vaaran koskettavan Huomenkellotytön puoleen.

Gillian Flynn: Dark Places (ilmestyy kesäkuussa 2014 suomeksi nimellä Paha paikka)
Libby Day todistaa lapsena, kun hänen äitinsä ja siskonsa murhataan. Hän todistaa omaa veljeään vastaan. Kill Club on kiinnostunut pahamaineisista rikoksista ja he kutsuvat Libbyn vieraakseen. Libby saakin kuulla, miten kerhon jäsenet eivät usko Benin syyllisyyteen. Pikkuhiljaa Libbykin alkaa epäillä, onko kaikki sittenkään niin kuin hän on parinkymmenen vuoden ajan luullut.

Pidin viime vuonna suomennetusta Gone Girlistä paljon. Tosin kirjan viehätys on hieman haihtunut vuoden saatossa, mutta kirjaa lukiessani yllätyin ja järkytyin. Odotin, että Dark Places toisi samankaltaisen lukuelämyksen, mutta jäin hieman pettyneeksi. En osannut arvata loppuratkaisua, mutta kuitenkaan kirja ei tuntunut ihan niin kieroutuneelta ja hienolta kuin Gone Girl. Tiedän Gone Girlin jakaneen mielipiteitä, mutta minuun se kolahti. Saa nähdä, millaisia reaktioita Dark Places herättää suomalaisissa lukijoissa, sillä se on ilmestymässä kesäkuussa suomeksi nimellä Paha paikka. Minulla on lukulistalla vielä Flynnin Sharp Objects, ja olen kuullut, että sitä on kehuttu jopa parhaaksi Flynniksi. Dark Placesin on lukenut myös Norkku.
♥♥♥½

Marraskuu kuluikin muuton, toisen seminaarityön ja muiden opiskelupuuhien parissa. Luin marraskuun alussa kaksi Johanna Sinisalon romaania, mutta mitään muita kirjoja en loppuun asti saanut kuun aikana.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Marraskuu oli liian kiireinen kovinkaan hyväksi lukukuukaudeksi ja luin kuukauden aikana 604 sivua. Keskiarvoksi tulee 302 sivua per kirja. Luin kuitenkin Auringon ytimen, joka oli yksi viime vuoden lukuelämyksistäni.

Joulukuussa kaipasin lunta ja joulutunnelmaa, sillä jouluaattonakin vain satoi vettä.

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3
Sue Grafton: W is for Wasted
Anna Godbersen: Envy
Chelsea Cain: Evil at Heart

Viime vuoden viimeisenä kuukautena luin neljä kirjaa ja yhteensä 1659 sivua. Keskiarvoksi tulee 415 sivua per kirja. Kolme kirjaa oli naiskirjailijoiden kynästä ja yksi oli mieskirjailijan luomus. Joulukuussa luin loppuun Murakamin 1Q84:n, joka oli vuoden 2013 huikaisevimpia lukukokemuksia, vaikka loppu ei saanut minua pauloihinsa aivan niin vahvasti kuin kaksi ensimmäistä osaa.

Chelsea Cain: Evil at Heart (ilmestynyt suomeksi nimellä Musta sydän)
Sarjamurhaajadekkareista olen pitänyt eniten Thomas Harrisin Hannibal Lecter -kirjoista, mutta toinen suosikkini on Chelsea Cainin Gretchen Lowell -sarja. Kirjat ovat nopealukuisia, mutta en pysty lukemaan niitä montaa peräkkäin, koska jotkin kohtaukset on kuvattu niin yksityiskohtaisesti ja äklöttävästi, että minulle tulee fyysisesti huono olo. Kuitenkin Archie Sheridan on harvinaisen kiinnostava poliisi. Hän ei todellakaan ole täydellinen vaan Gretchenin kohtaaminen on aiheuttanut traumoja ja avioliiton hajoamisen. Kuitenkin Archie tuntee vastentahtoista halua Gretcheniin. He tutustuivat, kun Gretchen soluttautui mukaan tekemiensä murhien tutkintaan ja ajautuivat suhteeseen. Sarjamurhaajien ihannointia on myös tuotu esille, sillä Gretchen Lowellin kauneus on innoittanut markkinamiehiä ja hän koristaa milloin minkäkin lehden kantta. Todellisuudessakin vaaralliset rikolliset saavat vankilaan ihailijakirjeitä. 
♥♥♥♥

Minusta oli ihan mukavaa palata loppuvuoden tunnelmiin tämän koosteen myötä, mutta olen silti onnellinen, että viime vuoden kiireistä on selvitty. Tänä keväänä ei ainakaan tarvitse muuttaa ja opiskelutahdinkin pitäisi olla keväällä vähemmän stressaava kuin syksyllä.

Tammikuussa harrastin kirjallista haahuilua eli aloitin monta kirjaa, luin niitä hetken ja halusinkin lukea jotakin muuta.

Tammikuussa luin seitsemän kirjaa:
Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me)
Catherine Sanderson: Petite Anglaise
Emily Brontë: Humiseva harju
Sari Kivistö ja H.K. Riikonen (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista - Kreikka & Rooma
Libba Bray: Beauty Queens 
J.S. Meresmaa: Mifongin aika
L.M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina

Luin 2600 sivua. Keskiarvoksi tulee 371 sivua. Tammikuu oli minulle naiskirjailijoiden kuukausi, sillä vain Mitä jokaisen tulee tietää antiikista - Kreikka & Rooma -tietokirjan toinen kirjoittajista on mies. Aloitin blogissani uuden sarjan nimeltään Vuosisatojen pölyttämää? ja luin sen vuoksi Emily Brontën Humisevan harjun. Yllätyin ja ihastuin ikihyviksi ja kirja olikin tammikuun vaikuttavin lukuelämys. Luin myös ensimmäisen Vive la France! -lukuhaasteeseen sopivan kirjan eli Virginie Despentesin Baise-Moin.

Libba Bray: Beauty Queens
Olin kiinnostunut kirjasta jo aiemminkin, mutta Siinan bloggaus sai minut siirtämään kirjan "luen joskus" -listalta "täytyy lukea mahdollisimman pian" -kirjoihin. Miss Teen Dream -kilpailijat haaksirikkoutuvat autiolle saarelle. Vai onko saari sittenkään autio? Kilpailijoilla on hyvin erilaisia selviytymiskeinoja ja osalle on tärkeää pitää yllä kauneuskilpailussa tarvittavia taitoja hengissä selviytymisen lisäksi. Henkilöt tuntuivat ensin hyvinkin kärjistetyiltä (ja tämä toi tietysti kirjan hahmojen toimintaan oman hauskuutensa), mutta tuli heihin kirjan edetessä myös uusia ulottuvuuksia. Kirja on aika runsas. On kauneuskilpailujen parodiointia ja kritisointia, missikilpailijoiden kanssa samalle saarelle haaksirikkoutuneita merirosvoja, merirosvojen kanssa syntyvää sutinaa ja hengenvaarallisia tilanteita. Tuloksena voisi olla aikamoinen sillisalaatti, mutta Bray onkin onnistunut loihtimaan runsaista aineksista vallan hulvattoman keitoksen. En ole lukenut mitään tällaista aiemmin, mutta haluaisin lukea lisää tämäntapaista.  
♥♥♥¾

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Stephen King: Doctor Sleep

kansikuva: Matthew Pugh/Arcangel Images
Stephen King: Doctor Sleep 2013 Hodder & Stoughton 482 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tohtori Uni)
lainattu kirjastosta

On the second day of December in a year when a Georgia peanut farmer was doing business in the White House, one of Colorado's great resort hotels burned to the ground. The Overlook was declared a total loss. After an investigation, the fire marshal of Jicarilla County ruled the cause had been a defective boiler. The hotel was closed for the winter when the accident occurred, and only four people were present. Three survived. The hotel's off-season caretaker, John Torrance, was killed during an unsuccessful (and heroic) effort to dump the boiler's steam pressure, which had mounted to disastrously high levels due to an inoperative relief valve.
Two of the survivors were the caretaker's wife and young son. The third was the Overlook's chef, Richard Hallorann, who had left his seasonal job in Florida and come to check on the Torrances because of what he called 'a powerful hunch' that the family was in trouble. Both surviving adults were quite badly injured in the explosion. Only the child was unhurt.
Physically, at least.

Dan Torrance oli Hohdon aikana viisivuotias pikkupoika, mutta nyt hän on varttunut aikuiseksi mieheksi. Hän vannoi, ettei hukuta lapsuuden kauhujaan pulloon, mutta lopulta menneisyys ja hohtamiskyky ovat liikaa ja hän ajautuu juomaan. AA-kokoukset saavat hänet kuitenkin takaisin kaidalle polulle ja hänestä tulee saattokodin Tohtori Uni, joka auttaa ihmisiä kuolemaan levollisemmin. Abra Stone on tyttö, joka hohtaa kirkkaasti jo vauvana. True Knot, jonka jäsenet elävät hohtavista lapsista saatavalla höyryllä, kiinnittävät huomiota Abraan ja haluavat saada hänet itselleen.

Luin yläasteen ja lukion aikana ainakin kuusi Stephen Kingin kirjaa: Carrien, Hohdon, Christine, tappaja-auton, Uinu, uinu lemmikkini, Sen ja Eksyneiden jumalan. Viimeksi mainitusta en pitänyt sitten yhtään, mutta muuten King onnistui pelottelemaan minua enemmän tai vähemmän. Hohto oli ehdoton suosikkini ja innostuinkin kuullessani, että King kirjoittaa menestysteokselleen jatko-osan.

Hohdossa minua viehättivät erityisesti klaustrofobinen tunnelma ja psykologinen kauhu. Kirja todella sai minut pelkäämään eikä mikään kirja ole tainnut onnistua luomaan mieleeni samanlaista kauhun ilmapiiriä. Olen melkoinen arkajalka, saan helposti elokuvista ja kirjoista kylmiä väreitä, ja niitä Doctor Sleepkin lähetti selkäpiihini, mutta Doctor Sleepin tunnelma ei ollut samanlainen kuin Hohdon. Tähän vaikuttivat erilainen miljöö ja tietenkin myös erilainen juoni. True Knot oli kauhistuttava, mutta ihmiseen hiipivä hulluus pelottaa minua enemmän. Ehkä syynä on, että se on todellisempaa ja mahdollisempaa, vaikka ei Hohtokaan ollut tietenkään realistinen.

Aluksi koin kirjan parissa jopa pitkästymisen tunteita. Onneksi jännitys tiivistyi kuitenkin loppua kohden ja välillä tunnelma oli jopa hyytävä, mutta Hohdon tasoiseksi en voi jatko-osaa mitenkään sanoa. Kirjan lukemisen jälkeen jäi tunne, että en olisi menettänyt paljoakaan, vaikka olisin jättänyt Doctor Sleepin lukematta. Tosin kirja sai ainakin aikaan vahvan halun lukea Hohto uudelleen, joten aivan turhaksi kirjan lukemista en voi sanoa.

Pettymyksestäni huolimatta kirjassa oli myös asioita, joista pidin. Abra Stone oli voimakastahtoinen ja rohkea tyttö, joka hohtaa hyvin kirkkaasti. True Knotin hohtavista lapsista saatavalla höyryllä elävät "vampyyrit" olivat melko onnistunut keksintö. Olin aluksi hieman pettynyt siihen, että King oli tehnyt aikuisesta Dannysta alkoholistin, mutta kirjan edetessä ymmärsin kyllä, miten niin sen piti ollakin. Dannya ajoivat alkoholismiin kuitenkin sukurasite, lapsuuden kauhut ja erikoinen kyky hohtaa.

Tapahtuma-aika tulee lukijalle hyvin selväksi. Kertoja tiputtelee aina välillä vuosilukuja, mutta myös WTC-isku ja populaarikulttuuriviittaukset kuten Catching Fire -kirjan mainitseminen yhdistävät kirjan selvästi 2000-lukuun. En enää muista, miten paljon Hohdossa oli ajankuvausta. Tosin perhe eristettynä lumen saartamaan hotelliin ei varmasti ollut kovin kiinni silloisessa ajassa.

Hohdon lisäksi toinen King-suosikeistani on Carrie. Tiedän yleistäväni sanoessani näin, mutta vaikuttaa siltä, että pidän Kingin alkupään romaaneista eniten ja siksi Carrien ja Hohdon välissä ilmestynyt Painajainen alkoikin kiinnostaa. Stephen King mainitsee kirjan jälkisanoissa, että Painajaista on pidetty yhtenä hänen pelottavimmista romaaneistaan Hohdon, Sen ja Uinu, uinu lemmikkini ohella, joten tämäkin lupaa hyvää.

Muualla:
Morren maailma, Kirjojen keskellä, Kirjoihin kadonnut, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Linnunmaitoa ja vähän hunajaakin, Spefimies, Booking it some more, Elämää ja aspartaamia ja Bellan logi.

♥♥♥