perjantai 28. helmikuuta 2014

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat 2014 (La première chose qu'on regarde 2013) WSOY 238 s. suom. Leena Leinonen
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Ei ihmistä kouli aika vaan se, mitä hän kokee.

Paljastan kirjasta erään seikan, joka ei aivan heti alussa selviä, mutta mielestäni se ei ollut kovin yllättävä käännekohta.

- Kerran halusin lähteä Yhdysvaltoihin tapaamaan häntä.
Halusin, että hän näkisi itsensä. Että hän voisi kuvitella, mitä minun elämäni on hänen kasvojensa kanssa. Hänen huuliensa, hänen poskipäidensä, hänen rintojensa. Ajattelin että hänestäkin voisi tuntua kammottavalta se, että hän on olemassa kahtena kappaleena. Että hän saisi tietää, ettei hän ole ainutlaatuinen. Eikä harvinainen. Kolme kuukautta sitten Beauté Conseils -sivuston toimitus nimitti hänet maailman kauneimmaksi naiseksi. (Hän hymyili katkerasti.) Minä olen maailman kaunein nainen, Arthur. Maailman kaunein nainen, ja minulla on maailman paskin elämä. Mikä häntä ja minua erottaa? Sekö, että minä synnyin kaksi vuotta häntä myöhemmin? Kaksi vuotta liian myöhään? Sekö, että hän on valo, minä olen varjo? Miksi meidän elämiämme ei voi vaihtaa keskenään?

Arthur Dreyfuss on parikymppinen mies, joka pitää isoista rinnoista. (Kerrottakoon tämä heti ensimmäisenä, sillä niin tehdään myös kirjassa.) Kauniit naiset eivät jää enää vain haaveiden tasolle, kun Arthurin oven taakse ilmestyy Scarlett Johansson.

En olisi varmaan kiinnostunut Katseenvangitsijoista, jollen olisi pitänyt Delacourtin viime vuonna suomennetusta Onnen koukuista. Jo ensimmäinen virke sai minut epäilemään kirjan sopivuutta minulle lukijana. Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista. Alussa kuvattiin Arthurin fantasioita ja menestystä naisrintamalla ja pelkäsin kirjan olevan yhtä miehinen ja epäkiinnostava loppuun saakka. Epäily jatkui lähelle sivua sata, mutta onneksi tarina alkoi saada muitakin ulottuvuuksia. Aika miehiseltä tämä silti kokonaisuudessaankin tuntui. Vaikka en olisi tiennyt Katseenvangitsijoiden olevan mieskirjailijan teos, olisin asian arvannut hyvinkin pian.

Alku oli niin absurdi, että epäilin hetken kyseessä olevan Arthurin fantasia. Kuuluisasta näyttelijästä unelmoiminen olisi tuntunut luonnolliselta jatkolta Arthurin naisihanteen kertomiselle.

Kirjassa keskitytään ajoittain julkisuuden henkilöiden ja ulkonäön palvonnan kritisointiin. Delacourt oli varmasti tietoisesti halunnut tuoda kirjaan mukaan vertauksia tunnettuihin henkilöihin. Arthur Dreyfuss on komeampi versio Ryan Goslingista, ja eri ihmiset vertaavat Jeaninea vaikka kehen. Pinnallisuuden kritisointi tekikin kirjasta hitusen syvällisemmän kuin alku antoi olettaa.

Jeaninella on vahva kaipuu omalle identiteetille. Hän ei halua olla aina halutumpi Scarlett Johanssonina tai muuna julkkiksen ulkoisena kopiona vaan hän haluaa saada arvostusta ja rakkautta omana itsenään. Kauneus on ollut Jeaninen taakka lapsuudesta lähtien ja hänen isoäitinsä totesikin kerran osuvasti, miten pahinta mitä voi tapahtua on olla maailman kaunein tyttö.

Delacourtin tyyli tökki välillä. En muista, että minulla olisi ollut Onnen koukkujen kanssa samaa ongelmaa, vaikka tyylissä jotakin samaa tietenkin oli, koska kirjailija ja myös suomentaja olivat samat. Kävinkin lukemassa bloggaustani Onnen koukuista ja huomasin jopa erityisesti kehuneeni kieltä. Olen hieman hämmentynyt. Tosin kirjassa oli joitakin lauseita, jotka toimivat hyvin mietelauseina kuten tuo bloggauksen alkuun laittamani Ei ihmistä kouli aika vaan se, mitä hän kokee.

Katseenvangitsijat ei jää mieleeni syvällisimpänä mutta ei myöskään pinnallisimpana lukemanani kirjana. Asian painavuus oli mielestäni aika samalla tasolla kuin Onnen koukuissakin, johon tosin ihastuin enemmän.
Ilselän Minna ei tajua, mikä juttu rinnoissa on, mutta kehuu Delacourtin tapaa kuvata ihastumisen ja rakastumisen tunteita.

Katseenvangitsijat on toinen lukemani kirja omaan Vive la France! -haasteeseeni.

♥♥♥

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Synttärikirja-arvonta

Lupailin blogisynttäreinäni kuukausi sitten pitäväni synttäriarvonnan helmikuussa. Vaikutti hetken jo siltä, että blogini ensimmäinen arvonta siirtyy maaliskuun puolelle, mutta näin ei käynytkään.

Viktor Martinovitš: Paranoia
Virginie Despentes: Baise-Moi (Rape Me) (englanninkielinen pokkari)
Tiina Raevaara: Laukaisu 
Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki 
Liza Marklund: Du gamla, du fria (ruotsinkielinen)
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat (bloggaus tulossa)
Bernard Beckett: Genesis (suomenkielinen) 
José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Pekka Matilainen: Kupoli
Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla (French flap)
Ally Carter: I'd Tell You I Love You, But Then I'd Have To Kill You (englanninkielinen pokkari) 
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Andrei Pajanne: Autuaiden saari
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (alkusivuilla vedetty yli omistajan nimi)
Candace Bushnell: Sex and the City (englanninkielinen pokkari)

Arvontaan on mahdollista osallistua 1-3 arvalla. 1. arvan saa kommentoimalla ja kertomalla jokin kirjasuositus, 2. arvan saa, jos olet lukijani tai liityt sellaiseksi ja 3. arvan saa mainostamalla arvontaa blogissaan tai Facebookissa (tai muussa vastaavanlaisessa paikassa). Mainitse kommentissasi, kuinka monella arvalla olet arvonnassa mukana. Arvontaan voi osallistua keskiviikkoon 12. maaliskuuta klo 23.59 asti. Arvon kaksi voittajaa torstaina 13. maaliskuuta. Ensimmäisenä arvottu voittaja saa valita ensin yhden kirjan ja toinen voittaja saa valita sitten jäljelle jääneistä kirjoista. Jos sinulla ei ole omaa blogia, laita kommenttiin sähköpostiosoitteesi.

Vielä kerran kiitos tästä kuluneesta vuodesta ja lukuisista kommenteista! Ilman teitä kirjabloggaaminen olisi paljon tylsempää. 

Arvonnan osallistumisaika on päättynyt. Kiitos kaikille osallistuneille! Julistan torstaiaamuna voittajat ja koostan listan antamistanne kirjasuosituksista. 

Marissa Meyer: Cinder

Marissa Meyer: Cinder 2012 Puffin Books 387 s.
lainattu kirjastosta

Irritation hardened in Cinder's gut. She might have pointed out that Pearl and Peony could have been given ready-made rather than custom dresses in order to budget for Cinder's as well. She might have pointed out that they would wear their dresses one time too. She might have pointed out that, as she was the one doing the work, the money should have been hers to spend as she saw fit. But all arguments would come to nothing. Legally, Cinder belonged to Adri as much as the household android and so too did her money, her few possessions, even the new foot she'd just attached. Adri loved to remind her of that.

Cinder on orpo tyttö, joka elää ilkeän äitipuolensa ja ilkeän ja kiltin sisarpuolensa kanssa. Vaikka Cinder tuo perheelle rahaa, Adri-äitipuoli ei suo hänelle kiitoksen sanaa vaan syyttää häntä miehensä kuolemasta. Kun Cinderin kiltti sisarpuoli sairastuu ruttoon, Adri ilmoittaa Cinderin olevan vapaaehtoinen kuolettaviin lääkekokeisiin. Laboratoriossa paljastuu kuitenkin jotakin hyvin odottamatonta.

Dystopian ohella satumukaelmat (engl. fairy retellings) tuntuvat olevan tällä hetkellä (ulkomaisen) nuorten aikuisten kirjallisuuden trendi-ilmiö. Niitäkin on ilmestynyt vaikka kuinka, joten kirjavasta joukosta on valittava kirjat, jotka oikeasti vaikuttavat tuoreilta ja kiinnostavilta. Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjasta en ole tainnut kuulla mitään muuta kuin ylistyssanoja ja moderni kyborgi-mekaanikko Tuhkimo kuulosti vallan mielenkiintoiselta. Lainasin kirjan jo viime vuonna kirjastosta, mutta silloin se palautui lukemattomana takaisin kirjaston hyllyyn. Luin muutaman sivun alusta ja minusta alkoi tuntua, että kirja ei sopinut luettavaksi juuri silloin. Totesin, että yritän joskus myöhemmin uudelleen ja onneksi yritin.

Wikipediassa todetaan Tuhkimon olevan suosittu kansansatu epäoikeudenmukaisuudesta. Cinderissäkin epäoikeudenmukaisuus on hyvin vahvasti läsnä ja koin syvää raivoa Cinderin kohtelun vuoksi. Adri ei lainkaan huomioi Cinderistä olevaa apua vaan hän syyttää Cinderiä asioista, jotka eivät edes ole Cinderin aiheuttamia. Todennäköisesti miehen äkillisen kuoleman aiheuttama suru on sekoittanut Adrin mielen eikä hän vain osaa antaa Cinderille mahdollisuutta. Vaikka kirjassa annetaan ymmärtää syitä Adrin käytökselle, lukija ei voi olla tuntematta empatiaa Cinderiä kohtaan.

Kyborgeja kohdellaan yleisestikin toisen luokan kansalaisina. Heitä saa käyttää koekaniineina, vaikka tämä tietää melkein väistämätöntä kuolemaa. Mietinkin, miksei jo kuolemassa olevia ihmisiä käytetty antibioottitesteissä. Heillä ei muutenkaan ollut mahdollisuuksia selvitä, joten miksi terveitä kyborgeja piti altistaa rutolle. Lopussa paljastuu tähän syy, mutta silti ihmettelen, miksi kukaan ei alkanut kyseenalaistaa kyborgien kaltoinkohtelua. Kyborgit olivat kuitenkin ihmisiä, joissa on vain osa korvattu mekaanisilla osilla. Cinderille väitetään monesti, ettei hän kykene rakkauteen, minkä väitteen Cinder kiistää, mutta Cinderin vastalauseet kaikuvat kuuroille korville.

Koska kyseessä on satumukaelma, voisi luulla, että juonikuviot ovat melko selvillä alusta lähtien. Meyer on kuitenkin onneksi rakentanut Cinderiin monimutkaisemman ja jännittävämmän juonen kuin alkuperäisessä sadussa. Tosin lopussa paljastettavan käänteen arvasin jo puolessavälissä ja minusta se oli hyvin itsestään selvä, miten muutenkaan asia olisi voinut olla, mutta tämä pieni ennalta-arvattavuus ei lopulta häirinnyt kuin hieman. Cinderissä on tietenkin selviä Tuhkimo-vivahteita, mutta mukana on myös pelkoa herättävä rutto ja kuussa asuvien Lunarien tuoma sodanuhka. Olen iloinen, että kirjassa on muukin idea kuin rakkaustarina eikä Cinder ole kovin satumainen. Teos on selvästi suunnattu nuorille eikä lapsille.

Sarjasta on ilmestynyt jo toinen ja kolmaskin osa Scarlet ja Cress. Aion lukea Scarletin mahdollisimman pian ja toivoa, että Cress hankittaisiin kirjastoon. 

Cinderistä on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Espoon fantasia ja Lukuholistin maistiaiset

♥♥♥♥ ½

lauantai 22. helmikuuta 2014

Andrei Pajanne: Autuaiden saari

Päällys: Ville Murtojärvi, ID BBN
Andrei Pajanne: Autuaiden saari 2013 Imogen 994 s.
kustantajan tarjoama arvostelukappale

Andreas veti henkeä ja puhui hiljaa: "Kaikki mainitsemani tunteet ovat nöyriä kamarineitoja olennolle, joka on kaikkein vaatimattomin mutta silti kaikkein suurin. Aivosaaren kuningatar. Rakkaus."
Elokuva heräsi eloon. Nainen ojensi kätensä koskettaakseen kuvaajaa. Hänen ilmeikkäät ja eläväiset kasvonsa kuvasivat elämänhalua, intohimoa, toivoa, luottamusta, vapautta ja armoa. Hän halusi antaa kaiken kameran takana seisovalle miehelle.
Andreas kuuli Alainan henkäisevän. Hän nielaisi ja jatkoi: "Rakkaus on tunne, jota meidät on luotu tuntemaan. Sen antaminen ja vastaanottaminen on jokaisen syntymäoikeus. Rakkaus tekee meistä sellaisia, joiksi meidät on tarkoitettu. Rakkaus saa meidät iloitsemaan ja kukoistamaan. Kuolema vie meiltä jotakin joka päivä, mutta jos voimme tuntea rakkautta, kestämme surun.
Kamera etääntyi naisesta, joka hymyili haikeana ja kohotti kätensä hyvästiksi. Hänen sormensa liikkuivat kuin näkymättömiä kieliä näppäillen. Nainen, torni ja kukkula katosivat näkyvistä. Kamera palasi merelle, jossa mainingit jatkoivat ikuista vaellustaan tyhjyydestä tyhjyyteen.
"Ilman rakkautta saari on vain autio luoto rannattomalla merellä", Andreas kuiskasi pala kurkussaan.
Alaina pyyhkäisi silmiään ja nyökkäsi myöntävästi.
"Rakkaus saa saaren viheriöimään ja kukkimaan kaikkina vuodenaikoina", Andreas jatkoi kuin runoa lausuen. "Se saa meidät elämään täyttä elämää surusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Rakkaus saa meidät kävelemään mieli levollisena jäällä, joka voi murtua millä hetkellä tahansa."
Andreas tarkasteli pöydän takana istuvaa naista. "Rakkautta tulisi tavoitella kaikin käytettävissä olevin keinoin." 

Autuaiden saari on kuvaus Andreaksen elämästä, joka ei kuitenkaan ole mitenkään tavallinen. Andreas tuntee syyllisyyttä sisarensa kuolemasta, löytää elämänkumppanin Meristä ja haluaa keksiä, miten rakkautta on mahdollista luoda. Vaimonsa vastalauseitta huolimatta Andreas uppoutuu tutkimuksiinsa ja lopulta saavuttaa päämääränsä. Andreas joutuu kuitenkin lento-onnettomuuteen, kun hän on matkalla yhtiökumppaninsa luokse ja hän kohtaa Kuoleman. Tästä alkaa matka ikuisten olentojen seurassa ja alkuräjähdyksestä nykyhetkeen. 

Vierähtipä tämän kirjan lukemisessa tovi. Alun luin jo lokakuun lopulla, sitten pidin pari kuukautta taukoa, tartuin kirjaan uudelleen tammikuun alussa, jälleen muut kirjat veivät mennessään ja päätin lukea kirjan loppuun helmikuun alkupuolella. Välillä lukeminen takkusi, mutta välillä kirja oli uskomaton. Lukemisen hitaudesta huolimatta voin sanoa lopulta nauttineeni Autuaiden saaresta. En ole lukenut mitään tämänkaltaista aiemmin. Mietin jopa, onko mitään tällaista kirjoitettu tai ainakaan julkaistu ennen.

Kirjasta ei ole helppo kirjoittaa, sillä se pakenee määritelmiä. Välillä se on scifiä rakkauden luomisineen, ajoittain itsensä- ja rakkaudenetsimiskirjallisuutta (termi, jota ei taida olla olemassa, mutta kuvaa tätä kirjaa silti), muutaman sivun ajan mieleeni tuli jopa eroottinen kirjallisuus, hetken vertasin kirjaa Liisa ihmemaahan (kohtaus taikahiiren ja juustojen kanssa) ja oli Autuaiden saaressa muitakin sävyjä. Se kertoo maailman historian alkuräjähdyksestä lähtien ja on tarina rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, etenkin rakkaudesta.

Pajanteen esikoisromaani ei ole todellakaan helppo- tai nopealukuinen. Se on kirja, jolle pitää antaa aikaa ja kärsivällisyyttä. Aluksi jopa epäilin, ettei tämä ole minun kirjani, mutta onneksi annoin kirjalle pari kertaa uuden mahdollisuuden. En voi sanoa, että kirja olisi täyttänyt odotuksiani, sillä en mitenkään osannut odottaa tällaista ihmetystä ja ajatuksia herättävää teosta.

Vaikka kirja on aivan uskomattoman runsas tyyliltään ja sivumäärältään, en olisi kaivannut tiivistystä kuin muutamassa kohdassa. Yleensä ne aluksi irtanaisiltakin tuntuneet kohdat paljastuivat lopulta olennaisiksi.

Eräs asia, josta erityisesti nautin oli se, ettei Andreas seurannut historiankirjoihin jääneitä tapahtumia. Lopulta hän itsekin ymmärsi, miksi tavallisten ihmisten kohtalot olivat paljon tärkeämpiä kuin ne, jotka hän olisi halunnut nähdä. Näiden vuosituhansien aikana unohtuvien ihmisten kohtalot tuntuivat paljon koskettavimmilta ja merkittävämmiltä kuin esimerkiksi löytöretket. Ne antoivat kirjan aiheeseen, rakkauteen, paljon enemmän.

Olen joitakin muita arvioita vilkuillut varovasti ja monelle tämä on tuntunut olevan melkeinpä elämänmullistava lukukokemus. Minä en nyt ihan sellaiseksi kirjaa voi kuvailla, vaikka kyllä se minutkin sai pohtimaan. Muutaman kerran jouduin pysähtymään ja pohtimaan lukemaani tarkemmin. Autuaiden saari antoi minullekin paljon: erilaisia tunteita, mietteitä ja tarinan, joka ei aivan heti unohdu.

Kansikuva ei olisi saanut minua tarttumaan kirjaan, mutta muuten pidin kirjan ulkoasusta. Paperikansien alta paljastuva toinen kansikuva oli silmääni miellyttävä ja kannessa olevaa kuviota tulikin ihasteltua tovi. Sisäkannen kartta näytti hienolta ja oli hyödyllinen lukijalle. Olin kiitollinen myös kirjanmerkkinauhasta, joka oli todella kätevä.

Minulle tuli hieman mieleen Johannes Lahtisen Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina.

Autuaiden saaresta on kirjoitettu myös Keskisuomalaisessa ja Pähkinäkukkula-blogissa.

♥♥♥♥

perjantai 21. helmikuuta 2014

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 2013 (The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making 2011) Gummerus 339 s. suom. Sarianna Silvonen
lainattu kirjastosta

Syyskuu päästi pitkään pidätellyn henkäyksen ulos. Hän tuijotti vellovaan mustanviolettiin keittoon ja ajatteli raivokkaasti. Ongelma oli siinä, että Syyskuu ei tiennyt, minkälaisessa tarinassa hän oli. Oliko se iloinen vai vakava tarina? Miten hänen olisi toimittava? Jos tarina oli iloinen, hän voisi rynnätä kauhan perään, ja kaikki olisi ihmeellistä seikkailua, jossa olisi hauskoja riimejä ja kuperkeikkoja ja lopussa isot juhlat ja punaisia lyhtyjä. Jos tarina taas oli, hänen pitäisi ehkä tehdä jotakin tärkeää, osallistua johonkin, johon liittyi lunta ja nuolia ja vihollisia. Haluaisimme tietysti kertoa hänelle, kummasta on kyse. Kukaan ei kuitenkaan saa tietää, minkälaisessa tarinassa on mukana. Emmekä mekään ehkä tiedä, mistä lopulta on kyse. Tarinoilla on tapana muuttua. Ne ovat kurittomia otuksia, tottelemattomia, taipuvaisia ilkitekoihin ja tauluseinien heittelyyn. Siksi meidän täytyy sulkea ne paksuihin raskaisiin kirjoihin, jotta ne eivät pääse ulos aiheuttamaan hankaluuksia.

Syyskuu ei ole tyytyväinen elämäänsä ja tarttuu ilomielin tilaisuuteen, kun Vihreä tuuli tulee pyytämään häntä kanssaan Satumaahan. Satumaa vaikuttaa aluksi unelmien täyttymykseltä ja Syyskuu saa monta uutta ystävää kuten louhikäärmeen, joka tietää kaiken A-L-kirjaimilla alkavista asioista. Syyskuu saa kuitenkin huomata, että Satumaata hallitseva Markiisitar on muuttanut Satumaan asukkaiden elämän varsin epämiellyttäväksi. Onko Syyskuun tehtävänä pelastaa Satumaa Markiisittaren vallan ikeestä?

Meidän piti ensin lukea yhdessä Kristan kanssa aivan toinen kirja, mutta sitten mainitsin, että Valenten kirja olisi mukavaa lukea kimpassa jossakin vaiheessa. Krista innostui ja ehdotti, että lukisimme Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla jo tässä kuussa emmekä vasta myöhemmin. Ennen yhteislukua olin viettänyt reilun viikon erään ajatuksia herättävän tiiliskiven parissa, joten Valenten kaikenikäisille sopivan sadun tarjoama tauko tuli juuri sopivaan paikkaan. Valenten kirjan jälkeen jaksoin paremmin lukea mainitsemani järkäleenkin loppuun, mutta kirjoitan siitä enemmän varmaankin huomenissa.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla oli alusta lähtien ihastuttavan satumainen. Kirja alkaa sanoilla Olipa kerran, ja joka luvun alussa on tarinaan liittyvä Ana Juanin piirtämä kuva. Valenten kirja on kuitenkin huumoria pilkahteleva ja aikuisenkin makuun oleva satu, joten kirjaa voi suositella niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin.

Minulle tuli melko alussa mieleen, että Satumaan ja sen tapahtumat voisi hyvin tulkita Syyskuun mielikuvituksen tuotteeksi. Syyskuu pelkää sodassa olevan isänsä puolesta ja kaipaa lisää huomiota työssäkäyvältä äidiltään. Hänellä ei ole paljon ystäviä, sillä hänellä on erilaiset mielenkiinnonkohteet kuin muilla lapsilla. Hän uppoutuu mieluummin kirjaan kuin pelaa pesäpalloa tai kihartaa hiuksiaan. Lapsilla on rikas mielikuvitus, jota lukuharrastus vielä vilkastuttaa. Aatoksistani huolimatta kuvittelin mieluummin, että Satumaa on totta, sillä yksinäisen lapsen luoma pakopaikka tuntui liian realistiselta ja tylsältä vaihtoehdolta.

Minua häiritsi eräs seikka suomennoksessa. Syyskuu on kotoisin Nebraskasta ja muutenkin kirjassa puhutaan Yhdysvaltojen paikoista, mutta eräässä kohdassa mainittiinkin yhtäkkiä Suomen koko kansantuote. Tämä oli hyvin hämmentävä ratkaisu, sillä pidän aika epätodennäköisenä, että englanninkielisessä alkuteoksessa olisi ollut tuossa kohdassa Suomi. En muutenkaan pidä siitä, että alunperin muunkielisissä kirjoissa mainitaan Suomi ja koin sen jo lapsena oudoksi ratkaisuksi, mutta vielä kun muuten paikannimet on jätetty alkuperäiseen muotoonsa, en nähnyt mitenkään järkevänä mainita yllättäen Suomea vaikkakin ohimennen. Tietenkin on aivan eri asia, jos alkuperäiskielisessä tekstissä Suomi on jo ollut, mutta asianlaita on aika harvoin näin kuitenkaan. Muuten Sarianna Silvosen suomennoksen lukeminen oli varsin nautittavaa, mutta mainitsemani seikka tuntui niin kummalliselta, että en siitä voinut olla mainitsematta.

Uskon, että kirja vetoaa lukijoihin, joita on ihastuttanut Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa, Michael Enden Tarina vailla loppua ja Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessa.

Kristan mielipidettä voi käydä kurkkimassa täältä.
 
♥♥♥♥ ½

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu 2014 Tammi 192 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lumikki oli katsellut näyttelijää lumoutuneena. Hän oli unohtanut seurata muuta näytelmää. Juoni ei ollutkaan enää kiinnostava. Lumikki oli tuijottanut näyttelijän harmaiden silmien vaihtuvia sävyjä ja ajatellut, että noinkin saattoi tehdä. Oli mahdollista ottaa rooli, jonka läpi muut eivät nähneet. Kivun kykeni piilottamaan.
Kepeästä tanssista ja naurusta joka täytti lavan omenankukkien lailla, oli tullut Lumikille merkki salatusta vahvuudesta ja voimasta. Hän oli ajatellut, että hänestäkin tulisi joskus tuon näyttelijän kaltainen. Hän voisi valita roolinsa ja astua lavalle tai olla katsomossa. Lumikkikin voisi olla kuka tahansa.

Lumikki on suostunut esittämään nimiroolia Lumikki-sadun modernissa versiossa. Poika nimeltä Sampsa on onnistunut saamaan perhosia Lumikin vatsanpohjaan, vaikka Liekin särjettyä Lumikin sydämen Lumikki ei ole ajatellutkaan uutta seurustelusuhdetta. Hänen onneaan varjostavat kuitenkin hänen saamansa uhkaavat viestit ja elämään palaava Liekki. 

Pidin Lumikki-trilogian Punainen kuin veri -aloitusosasta todella paljon. Toinenkin osa Valkea kuin lumi oli todella mukaansatempaava mutta pienoinen notkahdus ensimmäisen kirjan tasosta. Odotin kolmatta osaa, mutta mietin, jäisikö se vielä laimeammaksi lukukokemukseksi. Vietettyäni jälleen reilu puolitoista tuntia Lumikki Anderssonin seurassa voin sanoa, että pelkoni olivat aivan turhia. Pidin Musta kuin eebenpuu -kirjasta oikeastaan vielä enemmän kuin Punainen kuin verestä. Kirja sai minut otteeseensa jo alkusivuilla. Nyt kirjan luettuani voin sanoa vilpittömästi jääväni kaipaamaan Lumikki Anderssonia.

Muistan ainakin parin bloggaajan haikailleen ensimmäisen osan satuviittauksia, ja tässä niihin onkin jälleen palattu. Jo Lumikki-sadun näytelmäversio on oiva tapa kutoa mukaan satumaisuutta, mutta myös esimerkiksi juonen kannalta olennaisen avaimen tarinasta kerrotaan sadun muodossa. Pidin siitä, että Lumikki ei näytellyt perinteisessä satunäytelmässä, sillä ne esittävät naiset yleensä avuttomina ja prinssin pelastusta tarvivina. Lumikin tähdittämässä näytelmäversiossa sadun Lumikki ei olekaan ilahtunut pelastavasta prinssistä. Moderni Lumikki kokee prinssin toimet hyvinkin rajoittavina ja esineellistävinä. En olisi voinut kuvitella Lumikki Anderssonia osaksi perinteistä Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, joten olin hyvin ilahtunut, ettei Simukka Lumikkia sellaiseen epäsopivaan rooliin yrittänytkään tunkea.

Liekistä puhuttiin etenkin toisessa osassa paljon, mutta Musta kuin eebenpuu on ensimmäinen osa, jossa Liekki on läsnä tarinan nykyisyydessä. Lumikkia raastavat vanhat tuliset tunteet ja uusi turvallinen ihastus.

Langat solmiutuvat ja syy Lumikin vanhempien varautuneisuuteen paljastuu. Tosin minulle jäi vielä pari kysymystä mieleen, vaikka ne olivatkin lähinnä sivujuonteita tarinassa. Pääasiassa lopetus oli kuitenkin sopiva Lumikin tarinalle. Luulin päätelleeni vainoajan henkilöllisyyden jo puolivälissä, mutta lopulta arveluni kohdistuivatkin oikeaan henkilöön vasta muutama sivu ennen paljastusta.

Musiikki ja sanoitusten pätkät ovat tärkeä osa kirjaa. Välillä Lumikki miettii inhoavansa tavaratalojen joulunalustunnelmaa Last Christmasin soidessa taustalla ja välillä Sanna Kurkio-Suonion kappaleet ovat sopivaa taustamusiikkia romanttiselle kohtaukselle. Spotifyssa onkin mahdollista kuunnella Musta kuin eebenpuu -soittolistaa. Kuuntelen yleensä tarkkaan kappaleiden sanoja, joten lyriikkojen sirottelu pitkin tarinaa on minulle mieleinen lisä.

Vaikka luovuin tähdistä puolisen vuotta sitten, olen niitä edelleen mielessäni ja Goodreadsissa kirjoille antanut. Palaankin nyt ainakin väliaikaisesti antamaan kirjoista myös tähtiarvostelun tai oikeastaan sydänarvostelun, koska en keksinyt, miten LibreOfficella pystyy tekemään tähtiä. Teksti kertoo edelleenkin paljon enemmän kuin sydänten määrä, mutta niistä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten paljon kirjasta pidin. Ne viestivät subjektiivista mielipidettäni kuten kirjabloggaukseni muutenkin.

♥♥♥♥+

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu 2014 Paasilinna 120 s.
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Yksi nykypäivän mantroista on, että yhteiskunta on väkivaltaistunut. Sitä toistellaan raskaasti huokaillen. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen harha, sillä kukin pitää omaa elinhetkeään kaikkein merkittävimpänä. Ei meidän aikamme väkivaltaisuus ole mitään verrattuna sadan, viidensadan tai tuhannen vuoden takaiseen elämänmenoon.
Tärkeää ei olekaan väkivallan määrä. Tärkeää on sen muuttuminen. Tai se, miten väkivaltaan suhtaudutaan. Me teemme rahaa väkivallalla, myymme murhia, kaunistelemme kauhistelun myyvään muotoon. Mikään ei kiehdo niin kuin murha, ja mitä kaameampi, sitä enemmän. Väkivalta on leipää.
On erilaisia tapoja viehättyä väkivallasta. Minua kiinnostaa juuri kauhistelu. Kauhistelussa tiivistyy aikamme henki. Kauhistelua voi perustella järkisyin: esimerkiksi väkivaltarikoksista langetettujen tuomioiden lyhyys on kelpo kohde kauhistelulle. Toinen suosittu on maamme väkivaltaisuus yleensä. Kuinka paljon miehemme hakkaavat vaimojaan ja naiset lapsiaan. Kuinka paljon! Kuinka kauheaa!

Pauliina elää parisuhteessa, jossa ei ole enää pitkään aikaan ollut intohimo. Pauliinan mies Kerkko makaa sängyssä ja Pauliinan pitäisi yksin hoitaa koti ja lapset. Laukaisu on kertomus yhdestä päivästä, joka riittää muuttamaan perheen elämän suunnan.

Kuulin Laukaisusta sen julkaisun aikoihin tammikuussa ja ajattelin, että onpa Raevaara uskaltanut tarttua vaikeaan ja tärkeään aiheeseen. En muista aiemmin törmänneeni kirjaan, jonka aiheena on perhesurmat, sillä lähinnä niistä saa lukea iltapäivälehtien lööpeistä. En ollut kuitenkaan heti vakuuttunut siitä, että kirjan luen, mutta luettuani ainakin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion ja Ompun bloggauksen pari ensimmäistä kappaletta olin niin kiinnostunut, että kirja ponkaisi lukulistani kärkipäähän.

Laukaisu on Tiina Raevaaran viides teos. Raevaara on kirjailijan urallaan palkittu Runeberg-palkinnolla novellikokoelmastaan En tunne sinua vierelläni. En ollut aiemmin tutustunut Raevaaran tuotantoon, mutta ainakin hänen esikoisromaaninsa Eräänä päivänä tyhjä taivas kuulostaa aiheeltaan minua kiinnostavalta, joten ehkä luen sen jossakin vaiheessa.

En aivan ihastunut Raevaaran tyyliin. Varsinkin ajoittainen perhesurmien luettelointi tuntui vain tapahtumien luettelemiselta peräjälkeen. Oletan, että kirjassa mainitut perhesurmat oli otettu todellisesta elämästä, vaikka tunnistinkin vain Anneli Auerin tapauksen. Niistä kertominen sitoi kirjan todellisuuteen, mutta tässä kirjassa ne tulivat vyöryttämällä. Olisin ehkä kaivannut muunlaista esimerkkien kerrontatapaa.

Hieman ennen loppua Pauliina joutui mielestäni melko epäuskottavan pyynnön kohteeksi. Eipä kai ole mahdotonta, että sellaista rahanhankintamahdollisuutta ehdotetaan selvästi rahapulassa olevalle naiselle, mutta minusta ehdotus tuli tarinan kannalta liian otollisessa kohdassa. Koin kohtauksen liian erikoiseksi.

Raevaara johdattelee hyvin loppuratkaisuun. Henkilöiden valintojen syyt eivät jää epäselviksi. Tiesin kirjan aiheeksi perhesurmat ja saahan kirjan nimikin jo aavistelemaan aihepiiriä. Vaikka en olisi tiennytkään, olisin lukiessani aiheen hyvinkin pian huomannut.

Vaikka tiesin odottaa loppuratkaisua, viimeinen lause oli hätkähdyttävä. Näinkö se lopulta päättyi? Toisaalta rupesin miettimään kirjan luettuani josko loppu olikaan niin selkeä. Olisiko kirja ollut mahdollista tulkita myös toisella tavalla?

Vaikka Laukaisu on fiktiivinen kertomus, se voisi olla totta. Sitä muistuttavat tapaukset ovat valitettavasti todellisuutta ja niiden olemassaololta ei voi ummistaa silmiään.

Olen aiemminkin myöntänyt, että kärsin ennakkoluuloista pienoisromaaneja ja novelleja kohtaan. Molempien kohdalla pelkään, ettei sivumäärä riitä kunnollisen juonen ja kosketuspintaisten henkilöiden rakentamiseen. Raevaaran kirja ei kuitenkaan tuntunut liian lyhyeltä pintaraapaisulta. Vaikka en vaikuttunut niin paljon kuin jotkut muut lukijat, minunkin mielestäni Laukaisun kansien välistä löytyi väkevä tarina.

Muissa blogeissa: Kaiken voi lukea!, Lukukausi - kirjallisia elämyksiä, Kirjan pauloissa, Järjellä ja tunteella, Annelin lukuvinkit ja Nidottua.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

L. M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina

L. M. Montgomery: Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina 2005 WSOY 473 s.
oma ostos käytettynä

Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarina on yhteislaitos Emilian tarinan kertovista kolmesta kirjasta.

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö 1961 uudistettu suomennos (Emily of New Moon 1923) suom. I.K. Inha

- Sinä olet kauhean ruma, sanoi lihava ja jäntterä pikku neiti, joka oli melkein yhtä leveä kuin pitkä. - Korvasi ovat kuin kissan.
- Suotta sinä olet ylpeä, sanoi mustasilmä. - Keittiönne laipio ei ole edes rapattu.
- Ja Jimmy-serkkusi on idiootti, sanoi kastanjakiharainen.
- Eikä ole! huudahti Emilia. - Hänellä on enemmän järkeä kuin kenelläkään teistä. Minusta voitte sanoa mitä tahdotte, mutta uskaltakaapa häpäistä sukuani! Jos sanotte heistä vielä yhdenkään sanan, katson teitä kaikki pahalla silmällä. 
Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä uhkaus tarkoitti, mutta se teki sen kahta tehokkaammaksi. Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sitten kiusoittelu alkoi uudelleen toisella tavoin.
- Osaatko sinä laulaa? kysyi laiha pisamainen tyttö, joka tästä huolimatta luuli olevansa hyvin sievä.
- En, sanoi Emilia.
- Osaatko tanssia? 
- En.
- Osaatko laittaa ruokaa?
- En.
- Osaatko virkata pitsiä?
- En.
- Osaatko ristipistoja?
- En.
- Mitä sinä sitten osaat? kysyi pisamainen halveksivasti.
- Minä osaan kirjoittaa runoja, sanoi Emilia, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan sanoa sellaista. Ja samassa silmänräpäyksessä hän tiesi, että todella osasi kirjoittaa runoja. Tämän omituisen, aiheettoman vakaumuksen mukana - tuli leimahdus. Ympäröivästä vihamielisyydestä ja epäluulosta huolimatta hänen sielunsa tuntui vapautuvan ja kohoavan tähtiin. Emilian kasvojen haltioitunut ilme hämmästytti ja suututti hänen kiusaajiaan. 

L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla 1948 (Emily Climbs 1925) suom. I.K. Inha

Emilia sytytti kynttilänsä, veti sukat jalkaansa, otti ylleen paksun nutun ja kaivoi esiin toisen, puoleksi täytetyn Jimmy-kirjan. Hän ryhtyi kirjoittamaan ainoan kynttilänsä valossa, joka loi huoneen varjoihin kapean valokeitaan. Tässä keitaassa Emilia kirjoitti tumma pää kirjan yli kumartuneena, kun yön hetket hiipivät ohi ja Uuden kuun muut asukkaat nukkuivat rauhallisesti. Emiliaa alkoi viluttaa, hänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen silmänsä paloivat, posket hehkuivat, sanat tulivat kuin tottelevaiset henkijoukot hänen kynänsä kutsusta.
Kun kynttilä vihdoin räiskyen ja pihisten sammui pieneen talilätäkköönsä, hän havahtui todellisuuteen huoahtaen ja väristen. Kello oli kaksi ja häntä väsytti ja vilutti kovasti. Mutta kertomuksena hän oli saanut valmiiksi, ja se oli paras, jonka hän milloinkaan oli kirjoittanut.
Hän hiipi kylmään pesäänsä tuntien voittajan tyydytystä ja nukahti vaimenevan myrskyn kehtolauluun. 

L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään 1949 (Emily's Quest 1927) suom. Laine Järventaus-Aav

- Tähti, mitä ne sitten ovat? Mitä sinä itse luulet niiden olevan? Olen iloinen, että voit huvittaa itseäsi kirjoittamalla. Hienoa kun on sellainen pieni harrastus. Ja jos vielä voit napata kirjoituksillasi muutamia pennosia - no niin, sekin on paikallaan tällaisessa maailmassa. Mutta olisin vihainen, jos uneksisit olevasi joku Brontë tai Austen ja heräisitkin huomaamaan, että olet tuhlannut nuoruutesi haaveiluun.
- En kuvittelekaan olevani Brontë tai Austen. Mutta aikaisemmin et puhunut tuolla tavoin, Dean. Ennen sanoit, että minä voisin tehdä kerran jotakin.
- Lapsen sieviä kuvitelmia ei murskata. Mutta on typerää elättää lapsen unelmia aikuisenakin. Parempi katsoa totuutta silmiin. Sinä kirjoitat omalla tavallaan viehättäviä juttuja, Emilia. Mutta tyydy siihen, älä tuhlaa parhaita vuosiasi pyrkimällä saavuttamattomiin, ponnistelemalla sellaisiin korkeuksiin, joihin kätesi ei yllä.

Lokakuussa Turun kirjamessuilla silmiini osui Runotytön tarina yhtenä niteenä, joka veti minua puoleensa erään antikvariaatin pöydällä. Minun ei ollut tarkoitus enää erityisesti ostostella, mutta hetken emmittyäni totesin, että minua kaduttaisi liikaa, jos jättäisin Montgomeryn kirjan hankkimatta. Kirja odotti muutaman kuukauden hyllyssäni, kunnes päädyin tarttumaan siihen hetkellisestä mielihalusta.

Ahmin Montgomeryn kirjoja lapsuudessani niin kuin moni muukin. Luin Annat, Runotytöt ja Jane Victoriat. Olin kovin ihastunut Montgomeryn tyttökirjojen tunnelmaan ja henkilöihin, mutta uudelleenluku oli jäänyt viime kuuhun asti aikomuksen tasolle. Kirjablogien seuraamisen myötä halu palata uudelleen Montgomeryn kirjoihin oli kuitenkin kasvanut ja etenkin Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin ansiosta olen kaihonnut Annan ja Emilian tarinoiden pariin. Olen todella iloinen, että uusintaluin Runotytöt ja Annat lainaan varmasti jossakin vaiheessa luettavikseni. Annat tosin voisin lukea englanniksi, sillä suomennoksia on kuulemma lyhennetty ja alkuperäiskielellä lukiessa tavoittaa parhaiten sen, millaisen teoksen kirjailija on itse halunnut luoda. Runotytötkin päätyvät ehkä vielä jossakin vaiheessa luettavikseni alkuperäiskielisinä teoksina, mutta koska en voinut vastustaa suomenkielisen yhteispainoksen vetovoimaa, halusin lukea kirjat ensin suomennettuina. Lapsena pidin suuresti sekä Annasta että Emiliasta, mutta Emilia oli näistä kahdesta henkilöstä lähempänä sydäntäni. Osittain samaistuin Emilian luonteeseen, mutta varsinkin Emilian haave kirjailijuudesta sai minut rakastamaan Emiliaa.

Emilia Byrd Starr on orvoksi jäävä tyttö, joka pitää oman päänsä mutta on hyvin oikeudentuntoinen. Isänsä kuoltua Emilia päätyy äitinsä sukulaisten kasvatettavaksi. Emilian tädit ovat välillä järkyttyneitä, koska Emilia ei aina mukaudu aikansa käyttäytymissääntöihin. Ensimmäinen kirja kertoo rakkaan isänsä menettäneen Emilian vaiheista 10-13-vuotiaana, toisessa osassa kerrotaan Emilian tarina lähes 14-vuotiaasta 17-vuotiaaksi ja viimeisen kirjan aikana Emilia varttuu nuoreksi naiseksi.

Teoksissa näkyy hyvin Emilian kasvu. Ensimmäisessä kirjassa Emilia on kuollutta isäänsä haikaileva lapsi, joka kirjoittaa isälleen kirjeitä elämänsä tapahtumista. Hän kiintyy Laura-tätiinsä ja Jimmy-serkkuunsa ja hänen on välillä vaikea elää Elizabet-tädin sääntöjen mukaan. Toisessa osassa Emilia elää nuoruuttaan. Emilia myös lähettelee sinnikkäästi tekstejään lehtiin ja kuten jo kirjan nimestäkin Runotyttö maineen polulla voi päätellä Emilia alkaa saada tekstejään välillä julki. Viimeisessä osassa Emilia tuskailee, koska hänen ei enää annetakaan viettää aikaa kaksin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja muutenkin ystävyyssuhteet miesten kanssa tuntuvat monimutkaistuneen. Emilia joutuu myös kohtaamaan uudelleen läheisen ihmisen kuoleman. Pelkäsin jo hetken, että Emilian tarina saa päätöksen, joka olisi tuntunut minusta niin väärältä, mutta onneksi pelkoni ei toteutunut.

Emilian kohtelu tuntui välillä hyvin epäoikeudenmukaiselta. Varsinkin Emilian ensimmäisen opettajan neiti Brownellin toiminta ei saanut minulta lainkaan ymmärrystä. Eikö ole aivan luonnollista, että juuri orvoksi jäänyt ja tutusta ympäristöstä temmattu lapsi saattaa itkeä ensimmäisenä koulupäivänään? Ei lapselta silloin penätä kiukkuisesti itkun syytä ja jätetä välitunneiksi sisälle. Olin niin iloinen, kun Emilian opettaja vaihtui, sillä neiti Brownell oli harvinaisen raivostuttava henkilö. Jaoin täysin Emilian tunteet ensimmäistä opettajaansa kohtaan.

Viimeisen kirjan luettuani jäin haikeisiin tunnelmiin. Emilia ei tuntunut vain kirjan sivuille luodulta henkilöhahmolta vaan oloni oli kuin ystävän hyvästelemisen jälkeen. Onneksi näihin kirjoihin on mahdollista vielä palata, sillä Runotytöt eivät todellakaan jääneet minulle vain lapsuuden rakkaudeksi. Seuraavalla lukukerralla todennäköisesti muistan tapahtumat paremmin, sillä reilussa kymmenessä vuodessa olin oikeastaan täysin unohtanut Runotyttöjen juonen. Minulle oli jäänyt vain mieleen trilogian kirjojen tunnelma ja vahva ihastus kirjoja kohtaan.

Runotytöistä on luonnollisesti kirjoitettu monessa blogissa, sillä ovathan Montgomeryn kirjat monen ahkeran lukijan lapsuuden suosikkeja. Linkitän tällä kertaa vain muutaman arvion, sillä haluan päästä jossakin vaiheessa nukkumaankin.
Maailman ääreen
Jokken kirjanurkka
Matkalla Mikä-Mikä Maahan (ensimmäinen osa & toinen ja kolmas osa)

tiistai 11. helmikuuta 2014

Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki

kansi: Tex Hänninen
Theo Lawrence: Salatun voiman kaupunki 2013 (Mystic City 2012) Karisto 403 s. suom. Kirsi Ohrankämmen
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Vasta silloin huomaan pidättäneeni hengitystäni. Puhallan ilmat ulos ja täytän sitten keuhkoni uudelleen. Suuntaan katseeni mystikkoon, jonka lähettämät säteet ovat kadonneet. Poika seisoo keskellä katua kädet rennosti syvällä taskuissaan.
Aivan kuin hän olisi kuka tahansa nuori. Aivan kuin hän olisi normaali.
Kapinalliset mystikot ovat lainsuojattomia. He ovat vaarallisia, ja heistä pitää tehdä ilmoitus välittömästi. Tiedän sen tuhansien elämäni aikana näkemieni viranomaisilmoitusten perusteella. Mutta...
Tämä mystikko pelasti henkeni. 

Aria Rose on 16-vuotias Ylhästöön kuuluva tyttö, joka on menettänyt muistinsa hileyliannostuksen seurauksena. Hänelle kerrotaan, että hän on rakastunut perheensä vihamiessuvun vesaan Thomasiin ja Thomasin ja Arian rakkaustarina on saanut suvut hautaamaan sotakirveensä. Thomas ei tunnu kuitenkaan lainkaan tutulta ja Aria alkaa epäillä tulevaa avioliittoaan. 

Luin Salatun voiman kaupungin syksyllä niihin aikoihin, jolloin bloginpitoni oli hieman retuperällä. Kirja ei herättänyt minussa kovin vahvoja tuntemuksia puolesta tai vastaan, joten siksikään kirjasta bloggaaminen jäi. Nyt kuitenkin kaduttaa, koska huomaan muistikuvieni olevan hyvin hämäriä.

Kirjaan on tuotu mukaan vakavia aiheita. Teoksen ihmiset on kirjaimellisesti jaettu kahteen luokkaan. Ylhästössä asustavat korkea-arvoiset ja Syvästössä majailevat yhteiskunnan pohjasakka. Syvästön asukkaisiin kuuluvat myös syrjityt ja vaarallisiksi väitetyt mystikot, joiden energiaa käytetään Ylhästön tarpeiden tyydyttämiseen. Mystikkoihin kohdistuu vakavaa syrjintää ja ennakkoluuloja. Mystikkoja vältellään ja heitä mustamaalataan. Jotkut jopa toivovat, että he menettäisivät äänioikeutensa. 

Lawrencen moderni Romeo ja Julia -tarina ei onnistunut saamaan minua kunnolla otteeseensa. Ehkä olen lukenut liikaa nuorten aikuisten kirjoja kolmiodraamoilla höystettynä. Vaikka kirjassa oli muutakin kuin rakkausjuoni, jäin kaipaamaan lisää jännittävyyttä. Lawrencen luoma dystooppinen maailma oli kuitenkin kiehtova ja se saikin minut lukemaan kirjan. Kirjan maailma ja loppuratkaisu olivat sen verran kiehtovia, että todennäköisesti myös jatkan sarjan parissa.

Juoni ei ollut kovinkaan yllättävä. Pystyin suht helposti arvaamaan monet tärkeistä juonenkäänteistä. Olen huomannut, että monet nuorille aikuisille suunnatuista dystopiakirjoista kerrotaan preesensissä. En ole enää niin allerginen nykyhetken aikamuodolle, mutta koen sen silti useimmiten melko turhaksi kerrontaratkaisuksi.

Tänä keväänä pitäisi ilmestyä sarjan toinen osa Toxic Heart englanniksi. Voisin olettaa, että jossakin vaiheessa sarjan seuraavakin osa ilmestyy suomennoksena.

Muissa blogeissa: KirjavinkitTarinoiden syvyydetLukuholistin maistiaisetKirjaneidon tornihuoneHulluna kirjoihinYöpöydän kirjat ja Hallanhenki

torstai 6. helmikuuta 2014

Viktor Martinovitš: Paranoia


Viktor Martinovitš: Paranoia 2013 (2009) Like 400 s. suom. Anna Taitto 
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kuten hänen saksalaisen kustantamonsa edustaja oli todennut hänelle: "Meidän ajallemme on ominaista se, että dystopioita voi luoda täysin realistisen materiaalin pohjalta. Enää ei tarvitse sepittää sellaisia todellisuuksia kuin Vuonna 1984 - riittää, kun katsoo ympärilleen." Valko-Venäjällä tapahtui yhä sellaista, mitä Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei ollut nähty sitten 1500-luvun. Vakaa ja yltäkylläinen elämä ei kirvoita shakepearemaisia tunnekuohuja. Minskin uutisista taas voi joka päivä lukea tarinoita petturuudesta ja jalomielisyydestä, uroteoista ja halpamaisuudesta, ja lukija haluaa tietää, mistä nuo ihmiset saavat voimaa elää, mitä he tuntevat, miten he rakastavat, mitä he ajattelevat katsellessaan öistä taivasta. Näihin kysymyksiin uutiset eivät anna vastausta, ja silloin koittaa Anatolin vuoro. Se seikka, ettei Anatalo ollut koskaan joutunut MGB:n kuulusteluun, tarkoitti sitä, että hänen mietteensä öisestä taivaasta vastasivat jotakuinkin MGB:n näkemyksiä siitä. 

Kirja koostuu tutkintapöytäkirjoista ja Anatolin ja Elizavetan tarinasta Anatolin näkökulmasta kerrottuna. Anatoli on kirjailija, joka tapaa sattumalta Elizavetan. Hän ei saa naista mielestään, mutta Elizaveta kieltää Anatolia ottamasta naiseen enää yhteyttä. Anatoli ei kuuntele kieltoja vaan ajautuu osaksi vaarallista kolmiodraamaa.

Paranoian takakannessa kerrotaan kirjan hävinneen Valko-Venäjällä mystisesti kaupoista heti ilmestymisensä jälkeen ja kirjan alkusivuilla olevassa tekstissä kerrotaan, miten kaikki auktorisoimattomat rinnastukset historiallisiin henkilöihin tai elossa oleviin Valko-Venäjän kansalaisiin voidaan tulkita rikoksiksi, joista rangaistaan kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Kirjailijan mukaan teos olisi parempi jättää lukematta. Alkusanojen vaikutus oli minuun käänteispsykologinen. Kirjan luettuani halusin lukea enemmän Valko-Venäjän tilanteesta, sillä vaikka kirja on fiktiota, kirjan yhteiskunnalla on pohjansa Valko-Venäjän todellisessa tilanteessa. MGB on tietenkin suora viittaus Valko-Venäjällä edelleen toimivaan KGB:hen. Valko-Venäjä on oikeastikin ainoa Euroopan maa, jossa käytetään edelleen kuolemanrangaistusta ja sanan- ja ilmaisunvapaus ei käytännössä toteudu. Presidentinvaalien tuloksien hämäryyksistä ei voinut välttyä kuulemasta muutama vuosi sitten.

Vainoharha pianolla säestettynä soi koko kirjan ajan taustamusiikkina. Elizaveta ja Anatoli epäilevät, että heitä tarkkaillaan eivätkä ole väärässä. He sopivat tapaamisia seinägraffiteilla ja mainoksiksi naamioiduilla tekstiviesteillä. Kielletty rakkaus on kliseinen aihe, mutta Martinovitš on kirjoittanut aiheesta tuoreella tavalla. Yhteiskuntakritiikki on Paranoiassa mielestäni yhtä tärkeässä osassa kuin rakkaustarina.

Nautin myöskin kirjan kielestä. Suomentaja on onnistunut työssään kiitettävästi. Pöytäkirjat ovat uskottavan virallisia, mutta Me ja Minä -osissa kertoja lähtee välillä lentämään aivan omiin sfääreihinsä. Elizaveta ja Anatoli ovat vetäytyneet omaan maailmaansa ja välillä heidän keskustelunsa menevät täysin ymmärryskykyni yli, mutta sekin kuului henkilöiden olemukseen.

Paranoia ei ole 1984-kopio, vaikka joitakin selviä yhtymäkohtia Paranoian ja Orwellin klassikkoteoksen välillä onkin. Mikään hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole, joten lukijan kannattaa varautua ahdistavuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Mielestäni kirjan takakansi kertoi hieman liikaakin enkä ole paljastanut bloggauksessani muutamaa jo takakansitekstissä ilmi tulevaa asiaa. Olisin halunnut lukea kirjan mieluummin tietämättä näitä asioita etukäteen. Alussa minulla oli pienoisia vaikeuksia saada otetta tarinasta, mutta lopulta ajauduin pitämään kirjasta erittäin paljon.

Muissa blogeissa: Kirjavinkit ja Kannesta kanteen, sivusta sivuille

lauantai 1. helmikuuta 2014

Carolyn Keene: Kitty och falskmyntarligan

kannen kuva: Andreas Bennwik
Kitty och falskmyntarligan 2008 (The Secret of Candlelight Inn 1997) B. Wahlströms 174 s. ruots. Nina Lunabba (suomennettu nimellä Neiti Etsivä ja kadonnut opaskoira)
ostettu alennusmyynnistä

Hon satte på sig skon, sprang nerför kullen och fram till Marisa, som just hjälpte Bess att ta på Casey halsbandet. 
- Marisa, det är telefon till dig, meddelade Kitty. Någon som heter Eric vill prata med dig.
- Jag undrar varför han ringer mig här, sa Marisa när hon och Misty gick in genom ytterdörren tillsammans med Kitty. Hoppas att det inte har hänt något. 
Kitty följde med henne ut i köket för att hämta mer hushållspapper. Marisa tog luren.
- Hej, Eric, sa hon. Vad är det som står på?
Sedan lyssnade hon ett slag, och Kitty såg hur hon bleknade. Hon grep tag i kanten på diskbänken, och med andra handen kramade hon luren så hårt att knogarna vitnade.
- Sitter du på polisstationen?

Paula Drew'n ystävä Bess Marvin ottaa väliaikaisesti hoidokikseen tulevan opaskoiran. Bessin sokean ystävän Marisan kautta Paula sotkeentuu väärennettyjen setelien arvoitukseen. Viimeksi väärää rahaa levisi ympäri River Heightsia 25 vuotta sitten. Onko vanhalla ja uudella rikoksella jotakin yhteyttä toisiinsa?

Neiti Etsivästä ja Dana-tytöistä kirjoittaneen Carolyn Keenen takana on joukko haamukirjoittajia. Neiti Etsiviä ilmestyi englanniksi 175 osaa, joista on suomennettu 105. En löytänyt syytä sille, miksi Neiti Etsivien suomentaminen lopetettiin, vaikka ne ymmärtääkseni aika suuressa suosiossa Suomessakin olivat. Muistan olleeni hyvin pettynyt, kun suomennoksia ei enää kuulunutkaan, mutta onhan näitä ilmestynyt suomeksikin huikea määrä.

Ahmin Neiti Etsiviä ala-asteikäisenä. Saatuani ensimmäisen kirjastokorttini raahasin aluksi kotiin vain korkeita pinoja Paula Drew'n seikkailuista kertovia kirjoja. Luin kaikki Neiti Etsivät, jotka suinkaan käsiini sain ja luinkin melkein kaikki suomennetut osat. Yläasteella luin muutaman uudelleen, mutta ne tuntuivat silloin liian yksinkertaisilta eikä niiden viehätys ollut säilynyt. Löysin tämän ruotsinkielisen Neiti Etsivän Akateemisen kirjakaupan loppualennusmyynnistä enkä voinut vastustaa kirjaa reilun kahden euron hintaisena. Käyn virkamiesruotsin kurssia, joten yritän käyttää ruotsin kielen taitoani myös vapaa-ajalla tavallista enemmän.  

Suhtauduin kirjaan kuitenkin hieman epäluuloisesti. Minulle on jäänyt päällimmäiseksi mieleen teini-iän pettymys juonen yksinkertaisuuteen. Aluksi kiinnitinkin huomiota yksinkertaiseen kieleen, joka tosin oli hyvä asia ruotsiksi lukemisen kannalta, ja epäloogisuuksiin. Käyköhän Paula Drew ollenkaan koulua, sillä kirjassa puhutaan muun muassa Paulan poikaystävän valmistautumisesta tentteihin, mutta Paula tuntuu voivan keskittyä täysillä arvoitusten ratkaisemiseen? Minulle ei ole jäänyt mieleen, opiskeleeko Paula ylipäätään jotakin enkä myöskään löytänyt Internetistä tietoa asiasta.

En ole lainkaan varma, olenko lukenut kirjan joskus suomeksi. Juoni ei herättänyt mitään mielikuvia, mutta lapsuudessani ahmin Neiti Etsiviä niin paljon, että olen saattanut tämänkin osan lukea. En osannut arvata loppuratkaisua ja lopussa mahdollisia syyllisiä olikin monta. Arvelin, että arvaisin väärentäjien henkilöllisyyden helposti, mutta kirja onnistuikin yllättämään minut täydellisesti. (Edit. Huomasin lapsuudenkodissani käydessäni, että siellä on hyllyssä juuri tämän kirjan suomennos, joten olen lukenut tämän Neiti Etsivän yhdeksänvuotiaana.) Jännittävyydessä kirja ei tietenkään vedä vertoja aikuisille suunnatuille dekkareille, mutta vaaroja oli kuitenkin sen verran, että en jäänyt kaipaamaan enempää.

Kitty och falskmyntarligan on hyvin sopiva välipalakirja. Sen lukee nopeasti, mutta sen parista on helppo siirtyä jonkin muun kirjan pariin. Kirjan myötä minulle jäi halu lukea myös muita Neiti Etsiviä ruotsiksi. Ehkä käsiini osui poikkeuksellisen mielenkiintoinen Neiti Etsivä, sillä eihän tämä kirja ollut tylsä. Päinvastoin teos oli jopa iloinen ja piristävä yllätys. Pidin siitä enemmän kuin aiemmin aloittamastani Helen Wellsin samantyyppisestä kirjasta Vicki och spöket vid forsen. Ainakin tämän Neiti Etsivän juoni on monimutkaisempi kuin Kitty/Vicki-kirjojen*, vaikka Kitty/Vicki-sarjassa minua hurmaa päähenkilön lentoemännän ammatti.

Ruotsinnoksen nimi kuvaa paljon paremmin juonta kuin suomennettu nimike. Suomennoksen nimi viittaa vain pieneen yksityiskohtaan, kun taas ruotsinkielinen nimi Kitty och falskmyntarligan antaa paljon kokonaisvaltaisemman kuvan juonesta. Oli mielenkiintoista huomata, että englanninkielinen nimi taas viittaakin eri asiaan kuin suomen- ja ruotsinkielisten käännösten nimet. Englanninkielinen nimi kuulostaa mielestäni ehkä mielenkiintoisimmalta, mutta ruotsinkielisellä nimellä on eniten yhteyttä kirjan tarinaan.

* Helen Wellsin Vicki-kirjojen päähenkilö on suomennettu Kittyksi, kun taas Carolyn Keenen Paula Drew on ruotsinkielisissä teoksissa Kitty. Siksi puhuinkin bloggauksen ajan Neiti Etsivästä nimellä Paula, koska koin tavan selkeämpänä.