maanantai 30. syyskuuta 2013

Maria Vaara: Likaiset legendat

Maria Vaara: Likaiset legendat 1974 Gummerus 277 s.
lainattu kirjastosta

Jos terveenä oleminen on tällaista, että tajuan entistä selvemmin rajan ihmisten ja itseni välillä, on kai helpompaa olla sairas.
Silloin haluan olla sairas.

Maria Vaara (1931-1992) oli suomalainen kirjailija, joka käsitteli tuotannossaan omakohtaista suhdettaan sairastamaansa skitsofreniaan. Kiinnostuin Maria Vaaran tuotannosta aivan sattumalta erään kirjallisuusaiheisen tietokilpailukysymyksen vuoksi. Aiemmin en ollut tainnut hänestä kuullakaan. Kyselin muilta kirjabloggaajilta vinkkejä siihen, mistä kirjasta Maria Vaaraan tutustuminen kannattaisi aloittaa, ja Susa suositteli Likaisia legendoja. Kuulin myös samalla, että Maria Vaaran tyttäreltä ilmestyy syksyllä esikoisromaani ja luenkin tällä hetkellä Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä.

Likaiset legendat on kaunistelematonta ja kiivasta kuvausta siitä, kun todellisuuden ja kuvitelman raja-aita romahtaa. Maria haluaisi olla pienen pieni, hän kieltäytyy olemasta aikuinen, ja hänen mielensä pakenee maailmaan, jossa oleilevat muun muassa Paavali ja Neitsyt-Maaria. Irralliset kuiskivat myös jatkuvasti Marialle eivätkä suostu jättämään häntä rauhaan. Todellisuus ja harha sekoittuvat sulavasti toisiinsa ja ensin lukijana oli vaikea tajuta, kumpi on kumpaa. Jonkinlaisia todellisuuden säikeitä kuitenkin tavoitin ja muodostin mielikuvan siitä, mikä tapahtui Marian pään sisällä ja mikä muuten.

Minun mielestäni kukaan, jolla ei ole omakohtaista kokemusta tietystä mielenterveyden häiriöstä, ei voi päästä kyseisen sairauden ytimeen. Kirjojen kautta perehtyminen voi tuoda vain teoreettisen tietämyksen sairauden oireista, mutta se ei ikinä voi kertoa täysin, millaista on elää jonkin sairauden kanssa. Niin kuin Likaisissa legendoissakin todetaan: Mielisairaala, se on oma maailmansa, johon ei pääse oikein sisälle ellei itse ole mielisairas. En tietenkään voi sanoa tietäväni Maria Vaaran tavoittaneen kirjassaan skitsofrenian sisimmän, mutta totean silti uskovani, että tämän paremmin skitsofreniaa ei voi kuvata.

- Irralliset, eihän Paavali ole kuollut? Tulihan hän vielä takaisin.
- Johannes, olen kadottanut kukkasormivauvani. Asun sinun kanssasi. Elina? Maaria kivitalossaan. Paavali siunaa. Ei ole kirkkoja Johannekselle ja minulle. Ei voi mennä synagoogaan. Kylän naiset. Samarialaiset. Johanneksen lasta ei oteta. Etsin. Ei koskaan. Johanneksen käsi. Minun käteni.
En jaksa, en halua etsiä sitä.
Irralliset ovat täällä, täällä junassa. Ne voivat panna minut huutamaan. En halua, että ne pakottavat Marian riisuutumaan. En tahdo. 

En ihan tiedä, miksen pitänyt teoksesta vielä enemmän. Ehkä syynä oli se, että minun oli vaikea totutella Vaaran kirjoitustyyliin. En ole tainnut ikinä aiemmin lukea näin tajunnanvirtamaista tekstiä. Psykoosin aikaisen ajattelun kuvaamiseen ajoittain sekava tajunnanvirta taitaa olla ainoa oikea tapa, mutta silti koin lukemisen välillä hieman vaikeaksi.

Osallistun kirjalla Mental cases - ja Mieleni on rajaton -haasteisiin.

Likaisista legendoista on kirjoittanut myös Susa.

Sofi Oksanen: Puhdistus

päällys: Sanna Sorsa
Sofi Oksanen: Puhdistus 2008 (omani on 27. painos vuodelta 2010) WSOY 375 s.
saatu lahjaksi

Mytty makasi samassa paikassa pihakoivujen alla. Aliide meni lähemmäs pitäen silmänsä mytyssä, mutta tarkkaillen samalla näkyisikö muita. Mytty oli tyttö. Rapainen, repaleinen ja suttuinen, mutta tyttö kuitenkin. Täysin tuntematon tyttö. Lihaa ja verta oleva ihminen, ei mikään taivaalta lähetetty merkki tulevaisuuden suunnasta. Revenneissä kynsissä oli punaisen lakan riekaleita. Poskille oli valunut raitoina silmäväriä ja puoliksi oienneita kiharoita, hiuslakka näkyi niissä pieninä palloina ja niihin oli liimautunut jokunen hopeapajun lehti. Karheaksi vaalennetun tukan tyvestä tunki rasvaista, tummaa hiusta. Lian alla iho oli kuitenkin kuin ylikypsän valkean kuulaan poski, kuivasta alahuulesta oli revennyt ihoriekaleita, huuli niiden välistä pullotti tomaatinpunaisena, luonnottoman kirkkaana ja verevänä ja sai lian näyttämään kalvolta, joka pitäisi pyyhkäistä pois kuin kylmässä seisseen omenan vahapinta. Violetti väri oli kasaantunut luomien poimuihin, ja mustissa, läpikuultavissa sukkahousuissa juoksi silmäpakoja. Niissä ei ollut polvipusseja, neulos oli tiivistä ja hyvää. Länsimaiset ilman muuta.

Aliide Truu viettää vanhoja päiviään 1990-luvun alun Virossa. Menneisyyden haamut ovat jääneet mielen syviin sopukoihin, kunnes hänen pihaansa ilmestyy pakomatkalla oleva Zara-niminen tyttö. Kuka jahtaa Zaraa ja miksi hän päätyi Aliiden pihalle? Vanha valokuva aiheuttaa Aliidessa vanhojen muistojen vyöryn ja Aliide alkaa miettiä omaa nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan neuvosto-Virossa.

Minusta on muutaman vuoden tuntunut siltä kuin olisin ainoa kirjojen ystävä, joka ei vielä ole lukenut Puhdistusta. Kirja on saanut niin paljon huomiota ja ylistyssanoja, että sen ottaminen luettavaksi on tuntunut vaikealta. Sain teoksen muutama vuosi sitten joululahjaksi, joten se on ollut jo kauan ulottuvillani ja kerran muutaman ensimmäisen luvun luinkin. En tempautunut silloin kirjan vietäväksi ja vasta nyt vihdoin ja viimein voin sanoa lukeneeni Puhdistuksen ihan kokonaan. En ollut aiemmin lukenut Sofi Oksasen kirjoista muita kuin Baby Janen. Kyseinen teos ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta yläasteikäisenä, ja tämä ensimmäinen nuiva kokemukseni Oksasen parissa on saanut myös epäröimään Puhdistukseen tarttumista.

Kirjassa seurataan kahden kovia koneen nuoren naisen elämäntarinaa eri vuosikymmenillä. Ajoittain Puhdistus saa jännitysnäytelmäisiä piirteitä ja olenkin lukenut, että joillekin on tullut Puhdistuksesta hieman mieleen jopa trillerit. Puhdistus on tarinaltaan hyvin rankka, ja varsinkin kirjan naiset joutuvat kohdelluiksi kaltoin. Väkivalta jättää arvet, vaikka ne eivät kaikkien silmillä ole nähtävissä. Silti Aliide pelkää, mitä jos vastaan käveleekin mies, joka tietää, mitä Aliidelle on tehty. Zaralle ei pelko anna hetken rauhaa.

Odotin ravisuttavaa lukukokemusta. Sellaista en aivan saanut. Varmasti vaikutusta oli suurilla odotuksillani ja loppujen lopuksi olin jopa hieman pettynyt. Tällainenkö se 2000-luvun menestynein kotimainen kirja oli? Ei Puhdistus todellakaan huono ole, ja se on kirja todella tärkeistä aihepiireistä. Vielä en osaa sanoa, tutustunko jossakin vaiheessa Stalinin lehmiin ja Kun kyyhkyset katosivat -romaaniin. Tuskin palaan Oksasen pariin ainakaan ihan heti, vaikka hänen esikoisromaaninsa kiehtookin aiheensa vuoksi.

Olen kirjasta aika samoilla linjoilla kuin Sallan lukupäiväkirjan Salla. Hän on todennut Puhdistuksesta näin: Kirjaa on hehkutettu nerokkaana luomuksena. En ihan täysin alleviivaa näitä kehuja, sillä vaikka kirja on hyvä, ilman muuta lukemisen arvoinen, ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole. Tärkeäksi kirjan tekee sen aihepiiri: puoliksi virolaisella Oksasella on edellytykset kirjoittaa tunnetasolla koskettavaa ja historiallisesti uskottavaa tekstiä Viron miehityksestä. Voisin allekirjoittaa nämä Sallan sanat täysin, sillä aihe on todellakin sellainen, joka oli hyvä tuoda kotimaiseen kirjallisuuteen. Vaikka Viro on niin lähellä, silti maan historia on jäänyt minulle kovin kaukaiseksi. Olen tiennyt siitä kovin vähän. Nyt tiedän ehkä hieman enemmän, vaikka kirjailija Jaan Kaplinski onkin todennut: Elämä neuvosto-Virossa oli paljon enemmän kuin kauhutarina.

Minua jäi häiritsemään kansikuva. Olettaisin, että siinä on olevinaan Aliide Truu. Aliide on kirjan nykyhetken tapahtumien aikaan 67-vuotias. Mielestäni kannen nainen näyttää kuitenkin vielä selvästi vanhemmalta. Tämä on hyvin pieni yksityiskohta, johon jostakin syystä takerruin ehkä liiaksikin. Muuten kansi on mielestäni Puhdistuksen sisältöön sopiva.

Puhdistus on 19. luettu kirja TBR100-listaltani ja neljäs luettu teos TBR10-listaltani. Vuotta on enää kolme kuukautta jäljellä ja TBR10-listalla on kuusi lukematonta romaania. En silti ole vielä luovuttanut, mutta en ole enää varma onnistumisestani.

Muissa blogeissa: Kartiohuijaus, Kirjanurkkaus, Vinttikamarissa, Satua, Maailman ääreen, Luen, mutta en kirjoita, Kirjattelua, Kansien välissä, Lurun luvut, Käytännöllisiä kokeiluja kirjojen kanssa, Minnan lukemaa - ja joskus jotain muutakin, Kaukana kaikesta pahasta, Ankin kirjablogi, Kirjalinko, Jokken kirjanurkka, Kirjablogi Kirjapeto, Kirjojen tuomaa eli mitä kirja minussa käynnistikään..., The wonderful world of Lilli, Kuutar lukee, Arde arvioi, Illuusioita, Luettuja maailmoja, Kirjava kammari, Lukuisa, Satun luetut, Kasoittain kirjoja ja Turun Tilda.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Päällyksen suunnittelu: Piia Aho
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt 2007 Otava 315 s.
lainattu kirjastosta

Äiti julkaisi syksyn alun päiväkirjamerkintäni osana omaa kirjaansa. Kun Kastaja sai tietää sen, hän oli kuohuksissaan. Miten äitini saattoi käyttää oman tyttärensä intiimiä päiväkirjaa sillä tavalla hyväkseen. Olin vielä silloin sen verran lamaantunut ja epävarma etten oikein uskaltanut nauraa Kastajan jutuille. Kuuntelin vain hiljaa. Hän puhui siitä jatkuvasti, taukoamatta, ja muistutti minua miten juuri hän oli viimeinkin pelastanut minut kaikelta pahalta, hän se oli kirkastanut ruumiini ja sieluni, irrottanut minut entisestä yhdentekevästä ja vahingollisesta elämästäni. Nyt olin Ruut, Kastajan oma.

Jasmin on kiltti tyttö, joka harrastaa muun muassa cheerleadingia. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän kohtaa Lindan, kokeneen ja ilman rajoja kasvaneen ikätoverinsa. Jasmin alkaa lintsata ja lopettaa hänelle ennen rakkaat harrastukset. Linda istuttaa haaveensa pääsystä Miamiin myös Jasminin mieleen, ja tytöt alkavat työskennellä lemmikkieläinliikkeessä saadakseen kokoon matkarahat. Jasminin ja Lindan uusi työpaikka on kuitenkin muutakin kuin ulkoapäin näyttää, ja he ajautuvat osaksi nuoria tyttöjä hyväksikäyttävää seksibisnestä. Jo kirjan alussa Jasmin kertoo olevansa kadonnut, ja Jasminin tarinaa aletaan kertoa pääosin takautumien avulla. Kirjassa on kolme kertojaa: Jasmin, Jasminin äiti ja Randi, Lemmikkikaupan todellisesta ansiokeinosta hämmentynyt työntekijä.

Olen lukenut Anja Snellmanilta aiemmin yhden kirjan, Ivana B.:n. En ole rakastunut Snellmanin kirjoitustyyliin, mutta hän osaa valita todella puhuttelevia aiheita. Lemmikkikaupan tytöt herätti kiinnostukseni siitä lukemieni bloggauksien ansiosta ja sijoittuihan kirja myös Helsingin Sanomien järjestämässä 2000-luvun paras kotimainen romaani -äänestyksessä sijalle 84. Tiedän lukevani jatkossakin Snellmanin tuotantoa, sillä aiheet kiinnostavat ja saatanhan vielä joskus lukea Snellmanin teoksen, joka on minulle täysosuma.

Pidin siitä, että tarinaa kerrotaan osittain Jasminin, sieppauksen uhrin, näkökulmasta. Kuitenkaan tarina ja henkilöt eivät tulleet kovin lähelle eikä teos ollut niin koskettava ja satuttava kuin aiheen puolesta olisi voinut ajatella. Tarinan olisi voinut mielestäni kertoa vain äidin ja tyttären katsantokannoista. Randin osuuksia lukiessani odotin, milloin pääsen taas lukemaan Jasminin koettelemuksista ja äidin surusta. Nyt tuntui siltä, että kirjailija olisi halunnut mukaan mahdollisimman monta tapaa nähdä tapahtumat, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Kaksi kertojaa olisivat ehkä tehneet romaanista ehjemmän kokonaisuuden.

Jasminin äiti tuntui liiankin hyväuskoiselta. Jasminin cheerleading-joukkueen valmentaja soitti äidille kerran ja kysyi, miksi lahjakas tyttö lopetti yhtäkkiä harrastuksensa. Äiti uskoi yhtään kyseenalaistamatta Jasminin epäuskottavan tekosyyn. Kaipa tähän vaikutti äidin kiireet ja halu ummistaa silmät ongelmilta. Tällainen käytös on varmaan mahdollista, mutta minusta kyseinen kohta vaikutti hyvin oudolta.

Jasmin joutuu aikuistumaan liian nopeasti. Linda nauraa Jasminin lapselliselle yöpuvulle eikä Jasmin kehtaa myöntää olevansa kovin kokematon ja nauttivansa cheerleading-harrastuksestaan. Yhtäkkiä Jasminin entiset kiinnostuksenkohteet tuntuvat kovin epäkypsiltä. Jasminin työskennellessä Lemmikkikaupassa rajat haihtuvat, kunnes niitä ei enää edes muista. Melkein huomaamattaan Jasmin ei ole enää neitsyt ja eihän ekalla kerralla tullut vertakaan. Jasminin siepannut Kastaja kokee pelastaneensa Jasminin, mutta Jasmin ja lukija ovat hyvin eri mieltä. Toisaalta ei ole selvää, haluaako Jasmin enää edes kotiin.

Ihmettelin, miten Jasmin voi tietää niin paljon siitä, mitä hänen kotimaahansa jääneille läheisille tapahtuu. Hän on lukenut äitinsä kirjan, mutta tuskinpa siinä kaikkia Jasminin kerrontaosuuksien tietoja kerrotaan. Ehkä Jasminin kaikkitietävyys johtuu seikoista, jotka avoimeksi jäävä loppu antaa lukijan itsensä pääteltäviksi.

En ensin edes tajunnut olevani jo epilogissa ja kummastelin, kun yhtäkkiä huomasinkin lukevani prostituution historiasta. Historiaosuus tuntui hyvin irtonaiselta osuudelta. Sitten katsoin luvun alkua ja ymmärsin lukevani jälkisanoja. Lopun selostus seksikaupan historiasta toi tietooni kiinnostavia faktoja, mutta silti en kokenut sitä täysin tarpeelliseksi osaksi kirjaa. Tosin epilogin lukemisen jälkeen on todellakin selvää, että Anja Snellman on tehnyt paljon pohjatyötä Lemmikkikaupan tyttöjä varten.

Muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirjavinkit, Mitä eniten haluat, Ankin kirjablogi, Olipa kerran kirjablogi, Morren maailma, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kuuttaren lukupäiväkirja, Sivulliset, Kaukana kaikesta pahasta, Kujerruksia, Rakkaudesta kirjoihin, Vinttikamarissa, Kesämökin kirjahylly, kirjan luin..., Kirjakepponen, Insinöörin kirjahylly, Keittiön pöydän ääreltä, Tea with Anna Karenina, Booking it some more, Luettua ja Student's bookdiary.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Cormac McCarthy: The Road

Cormac McCarthy: The Road 2006 Alfred A. Knopf 241 s. (ilmestynyt suomeksi nimellä Tie)
lainattu kirjastosta

Nobody wants to be here and nobody wants to leave. He lifted his head and looked across the fire at the boy. Then he looked at the man. The man could see his small eyes watching him in the firelight. God knows what those eyes saw. He got up to pile more wood on the fire and he raked the coals back from the dead leaves. The red sparks rose in a shudder and died in the blackness overhead. The old man drank the last of his coffee and set the bowl before him and leaned toward the heat with his hands out. The man watched him. How would you know if you were the last man on earth? he said.
I dont guess you would know it. You'd just be it.
Nobody would know it.
It wouldnt make any difference. When you die it's the same as if everybody else did too.

Isä ja poika vaeltavat läpi Pohjois-Amerikan. Heillä on turvanaan vain ase ja toisensa. Jotakin kauheaa on tapahtunut. Ruoka on vähissä, ja osa ihmisistä on ajautunut kannibalismiin. Heidän tielleen ei osu usein muita kulkijoita. Silloin harvoin kun he muita kohtaavat, heidän on parhaansa mukaan vältettävä tielleen sattuneita muukalaisia, sillä isä ja poika eivät voi luottaa kehenkään muihin kuin toisiinsa.

Pyysin keväällä suosituksia kesälukemiseksi, ja yhtä kirjaa minulle suositteli kaksi ihmistä. Lukuisan Laura ja Taikakirjainten Raija arvelivat, että McCarthyn Tie olisi minulle hyvä kirjavalinta, koska pidän dystopiasta. Lainasin The Roadin kesällä, mutta vasta lehtien jo putoillessa puista sain aikaiseksi tarttua kirjaan. Toisaalta sanoisin, että tämä on ehkä tunnelmaltaan teos, joka sopiikin paremmin syksyyn. 

Kirjassa ei mainita kertaakaan pojan tai isän nimeä. Heistä puhutaan muun muassa sanoilla he ja the boy. Tämä tavallaan etäännyttää lukijaa henkilöistä, mutta toisaalta tulkitsin asian niin, että The Roadissa henkilöt eivät ole tärkeintä. Teos on kuvaus siitä, miten ääriolosuhteissa elämänhalu pikkuhiljaa sammuu, mutta silti jokin saa jatkamaan eteenpäin. Onko se toivo tai usko valoisampaan tulevaisuuteen vai jokin muu? Isän motiivi on luultavasti pojan tukemisessa ja hengissä pitämisessä. Poika turvaa isäänsä, vaikka ei aina uskokaan, että koettelemuksesta voisi selvitä elossa.

McCarthy käyttää romaanissaan melko pelkistettyä kieltä. The Roadin juju ei ole myöskään vauhdikkaassa juonessa. Minulle kirjassa olennaisinta oli tunnelma. Poika miettii, kuolevatko hän ja isä. Isä vastaa kielteisesti, mutta poika ei usko isänsä sanoihin. Koko teoksen ajan tunnelma on synkkä, lohduton ja jopa ahdistava.

Kirjan kannet suljettuani jäin miettimään, mitä tapahtuu viimeisten rivien jälkeen. Toivoisin, että tulevaisuus olisi parempi, mutta kirja ei luo paljon toivoa valoisammasta huomisesta. The Road on siirretty myös valkokankaalle, mutta luulen jättäväni elokuvaversion väliin. Pidin kirjasta, mutta en varmaan halua katsoa samaa tarinaa. Arvelen, että The Road toimii kirjana paremmin enkä kaipaa uudelleen uppoamista teoksen luomaan tunnelmaan.

Muissa blogeissa: Elämää ja aspartaamiaAjatusmaailmaKirjamielelläTaikakirjaimet, Morren maailma, Eniten minua kiinnostaa tie, Merkintöjä, Satun luetut, Kirjavinkit, Kirjaston kummitus, Kirja kirjalta, Kesämökin kirjahylly, Jos vaikka lukisi..., Nipvet ja Nulla dies sine legendo.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Marisha Pessl: Yönäytös

kannen kuva: Corbis/SKOY
Marisha Pessl: Yönäytös 2013 (Night Film 2013) Otava 721 s. suom. Laura Beck
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

"Tiesittekö todella? Koska minulle se oli mysteeri."
"Te olitte ärsyttänyt häntä jotenkin." Hän hymyili yllättyneelle ilmeelleni. "Kai te olette huomannut, miten ilma Cordovan ympärillä vääristää kaiken. Kun häntä pääsee lähemmäs, valon nopeus hidastuu, informaatio sekoittuu, rationaalliset ihmiset muuttuvat epäloogisiksi ja hysteerisiksi. Se on käyristynyttä avaruustaikaa, samalla tavoin kuin jättiläismäisen auringon massa taivuttaa aluetta ympärillään. Ihminen ohjentaa kätensä koskeakseen jotakin aivan lähellä olevaa ja huomaa ettei se ole koskaan siinä ollutkaan. Olen saanut kokea sen itsekin."

Ashley Cordova menehtyy 24-vuotiaana. Kuuluisan elokuvaohjaajan, Stanislas Cordovan, Ashley-tyttären kuolema vaikuttaa masentuneen nuoren naisen itsemurhalta, mutta toimittaja Scott McGrath ei voi tyytyä tähän vastaukseen. Hän on tutkinut Stanislas Cordovan elämää jo vuosia sitten. Silloin Scott sai huonon maineen toimittajana ja hänen vaimonsakin lähti toisen miehen matkaan. Nyt Scottista tuntuu, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää, mutta hän saattaa olla väärässä. Kestääkö Cordovien elämä lähempää tarkastelua? Joutuuko Scott kohtaamaan omat painajaisensa?

Haettuani Yönäytöksen postista selailin kirjaa täysin ihastuneena. Tässähän on kuviakin! En kuitenkaan aloittanut kirjaa ennen lukutaitokampanjaa, sillä kampanjaviikko ei oikein ollut sopiva hetki yli 700-sivuisen romaanin lukemiselle. 

Yönäytös on romaaniksi poikkeuksellisen visuaalinen kokemus, ja se sopiikin elokuva-aiheen kanssa hyvin yhteen. Kirjassa on populaarikulttuuriviittauksia esimerkiksi Pulp Fictioniin, ja nämä yhdistävät Pesslin teoksen sulavasti todellisuuteen. Yönäytöksen tarinaa viedään eteenpäin tavallisen kerronnan ohella muun muassa valokuvien, lehtiartikkelien ja Mustan Taulun, cordoviittien salaisen ja suljetun Internet-sivuston, avulla. Tällainen toteutus tuokin kirjaan aivan erityisen loppusilauksen.

Romaanin pahaenteinen tunnelma kietoutuu lukijan ympärille. Se tukehduttaa ja riipii sisältäpäin. En ole pitkään aikaan kokenut mitään näin synkkää ja karmivaa ja olen hieman ihmeissäni, että en katsellut Yönäytöstä myös nukkuessani. Ehkä minun on oltava iloinen, sillä kirjan pelottavuus oli omaa luokkaansa jo hereillä ollessakin.

Luulin jo pettyväni loppuun, kunnes Pessl tarjoilikin jotakin, mikä oli juuri sopiva lopetus tälle kirjalle. Harvoin tulee lukeneeksi kirjan, joka on aivan loistava ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja josta ei olisi tarvinnut jättää yhtään mitään pois. Onhan Yönäytös varsinainen tiiliskivi, mutta olen samaa mieltä Annikan kanssa siitä, että kirja ei tunnu 700-sivuiselta. Tietenkin tähän vaikuttaa se, että kirjassa on runsaasti muutakin kuin tekstiä, mutta myös vetävä juoni on osasyy kirjan nopealukuisuuteen.


Olen lukenut kirjan, jonka maailmasta olisin halunnut pitää tiukasti kiinni. En oikein tiedä, miten mikään tuntuu miltään Yönäytöksen tarjoaman lukuelämyksen jälkeen. Olen viime päivien aikana pelännyt ja haukkonut henkeäni. Olen uskonut kirjan tarinaan, vaikka se kulkee luonnollisen ja yliluonnollisen rajamailla. Kauhuelokuvien ystävänä olen todella harmissani, että Stanislas Cordovan elokuvia ei oikeasti ole. Tosin en tiedä, olisinko menettänyt loppuelämäni unet, jos voisin mennä katakombeihin katsomaan cordoviittien seurassa esimerkiksi Isolaatti 3:a tai Peukaloruuvia.

Suosittelen kirjaa lukijalle, joka on valmis kohtaamaan pelon.

Pelottele julmuus pois itsestäsi.

Yönäytöstä on katseltu myös näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella ja Oisko tulta?

P.S. Olen myös aivan innoissani siitä, että näen muutaman viikon päästä Marisha Pesslin. Hänen nimittäin pitäisi tulla Turun kirjamessuille.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Katherine Neville: The Eight

Katherine Neville: The Eight 1988 Ballantine Books 598 s. (ilmestynyt suomeksi nimillä Kahdeksan ja Musta kuningatar)
lainattu kirjastosta

"Do not speak," the fortune-teller suddenly whispered to me. It took asecond before I realized that her lips were moving, that she was the one who'd spoken. Harry leaned farther forward so he could hear her, and Llewellyn drew up as well.
"You are in great danger," she said. "I feel danger all around me. Right now."
"Danger?" said Harry sternly. Just then a waitress arrived with an icer of champagne. Harry waved irritably for her to leave it and depart. "What are you talking about? Is this some kind of joke?"
The fortune-teller was looking at her clipboard now, tapping her pencil against the metal frame as if uncertain whether to proceed. I was becoming annoyed. Why was this cocktail lounge soothsayer trying to frighten me? Suddenly she looked up. She must have seen the anger in my face, for she became very businesslike.
"You are right-handed," she said. "Therefore it is your left hand that describes the destiny you were born with. The right tells the direction you are moving. Give me your left hand first." 

Kirjassa kuljetetaan kahta toisiinsa kietoutuvaa tarinaa. Sekä 1700-luvun lopulla että 1970-luvulla rajatonta valtaa himoitsevat ihmiset haluavat saada käsiinsä Montglanen shakkilaudan. Catherine huomaa olevansa osa peliä, joka on kestänyt vuosisatoja ja jonka viimeistä siirtoa on harkittava tarkkaan. 1700-luvulla Mireillen ja hänen Valentine-serkkunsa on estettävä shakkinappuloiden joutuminen vääriin ja vallanhimoisiin käsiin.

Pidän kirjoista, joissa kerrotaan tarinaa kahdella eri aikatasolla. The Eight on yksi niistä. Neville on myös punonut taitavasti historiallisia faktoja ja fiktiota yhteen, ja tarinaan eläytyneen lukijan on välillä vaikea muistaa, mikä on totta ja mikä tarua. 

Kirja ei täysin onnistunut pitämään minua otteessaan melkein 600 sivunsa ajan. Noihin sivuihin mahtui ajoittaisia hitaita ja jopa tylsähköjä kohtia. Silti välillä kirja vangitsi minut ja en olisi mitenkään malttanut laskea kirjaa käsistäni. The Eight on täynnä pahaenteisiä viittauksia, ja tunnelma on välillä jopa piinaavan jännittävä.

The Eight -romaanissa henkilöitä on aika paljon ja myönnänkin välillä menneeni sekaisin, kuka oli kukakin. En olisi saanut pitää välillä taukoa ja lukea muita kirjoja, vaikka kirjan kaikki osat eivät onnistuneet olemaan kovin vetäviä. Teoksen jännittävyysaste vaihtelee suuresti tarinan edetessä. Ajoittain minun oli pakko saada heti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta joskus kirjan lukeminen hieman jumittui.

Kirjaa mainostetaan kannessa sanoilla national bestseller. The Eight on julkaistu paria vuotta ennen syntymääni, joten minä kuulin kirjasta sattumalta vasta tänä vuonna. Onneksi kuulin, sillä mielestäni Neville on vallan hyvä tarinankertoja, joka onnistuu välillä juonenkäänteillään yllättämäänkin. The Eight on saanut muutama vuosi sitten jatko-osankin nimeltään Fire, jonka ehdottomasti haluan myös lukea, vaikka sitä ei moni tunnu pitäneen yhtä hyvänä kuin aloitusosaa. Näiden kahden teoksen ilmestymisen välillä ehti kulua kaksikymmentä vuotta, joten arvelisin Katherine Nevillen alunperin suunnitelleen The Eightin itsenäiseksi teokseksi.

The Eight -romaania on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. En ole Econ kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa, pitääkö vertaus paikkansa. Mielestäni Nevillen kirjassa on hengähdys samankaltaista tunnelmaa kuin Elizabeth Kostovan Historiantutkijassa, josta tosin pidin vielä enemmän kuin The Eight -kirjasta.

En ole ikinä aiemmin valittanut lukemani teoksen painoasusta. Tämän kirjan kohdalla en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että lukemani pokkarin fonttikoko ja riviväli ovat todella pieniä ja sisämarginaalitkin olisivat voineet olla leveämpiä. Pikkuruisen tekstin lukeminen ei ole se kaikkein mukavin kokemus, ja olin aluksi jo kauhuissani, miten jaksan lukea tällaista pränttiä monta sataa sivua. Kirjan juoni on kuitenkin sen verran jännittävä, että oli kirja loppuun luettava, mutta onhan tällaisen tekstin lukeminen melko rasittavaa.

Muissa blogeissa: Todella vaiheessa ja Moment for books.

Petteri Hannila: Kaukamoinen

kansikuva: Anne Petelius
Petteri Hannila: Kaukamoinen 2013 omakustanne 188 s.
lainattu kirjastosta

"Mitä minun tulee tehdä?" kysyi Vierra. Häntä ahdisti puhe heimon kohtalosta ja hänen oma pienuutensa näiden massiivisten seinien ympäröimänä. "Miksei Aure ole täällä, hänestähän se päällikkö tulee?"
"En minä tiedä", sanoi Äiti ja nauroi, sävyyn joka ei suinkaan ollut rohkaiseva. "Ja vaikka tietäisin, ei ole minun asiani kertoa. Serkkusi tie ei ole sinun tiesi."
"Ja miksi otit minun isäni ja äitini, miksi et Aurelta ole mitään ottanut?"
"Kaukamoisella ei ole äitiä, Vaeltajalla ei ole isää. Kun sinun pitää tehdä päätös, päätä hyvin. Kun et voi vaikuttaa asioihin, kestä se. Kun teet hyvin, älä jää siitä riemuitsemaan, sillä seuraava teko tulee nopeasti ja menee ohi. Tuska ja vaiva ovat oleva sinun osasi, vaikka myös suuret teot. Niistä ei kainujen nuotiolla lauleta lauluja, mutta se ei tee niistä merkityksettömiä."

Kirja alkaa siitä, kun serkusten Vierran ja Auren on suoritettava siirtymäriitti lapsista aikuisiksi. Vierra on Auren äidin ottotytär, mutta Vierran ottoäidillä on aikaa vain oman tyttärensä koulimiselle seuraavaksi päälliköksi. Rankka kohtalo kuljettaa Vierran pois kasvuympäristöstään. Eikö elämä lakkaa ikinä riepottelemasta Vierraa?

Hannilan kirjoitustyyli sai minut lumoihinsa. Kaukamoisen kirjoittaja tuo tunnelmaan onnistuneesti muinaissuomalaisia sävyjä käyttämällä vanhahtavia sanoja kuten kaukokaipuu ja kilpahenki. Teoksessa on läsnä myös entisajan usko muun muassa seitakivissä asuviin henkiin. Kirjasta on selvästi aistittavissa Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan, perintö, sillä teoksessa on useita kalevalamittaisia runoja. En muista aiemmin lukeneeni näin luonnonläheistä ja suomalaisiin juuriin pohjautuvaa fantasiaa.

Vierra elää aluksi yhteisössä, jossa perinteiset sukupuoliroolit ovat kääntyneet päälaelleen. Miehillä ei ennen ollut edes oikeutta äänestää, ja ajatus miehestä päällikkönä tuntuu Vierrasta perin oudolta. Aikuistuttuaan Vierra ei ensin kaipaa edes aviomiestä vaan elää mieluummin yksin. Vaikka Vierra välillä lannistuu vastoinkäymisten vuoksi, hän on silti vahva ja rohkea naishahmo, jollaisia ei kirjallisuudessa voi ikinä olla liikaa.

Epäilen usein ennen lyhyehköön kirjaan tarttumista, josko pääsen kunnolla teokseen sisään. Kaukamoinen on alle 200-sivuinen romaani, mutta silti juoni ehti tempaista minut täysin mukaansa. Toisaalta lukijalle olisi ehkä voinut antaa muutaman hengähdystauon enemmän, sillä nyt Vierra tuntui joutuvan tukalasta tilanteesta toiseen.

En odottanut pitäväni kirjasta ihan näin paljon. Onneksi Kaukamoinen on ilmestynyt omakustanteena, sillä muuten olisin jäänyt yhtä hienoa lukuelämystä vaille. Olen myös iloinen siitä, että tämä kirja aloittaa sarjan, jonka tulevat osatkin aion ehdottomasti lukea.

Täältä näkee linkkejä muihin Kaukamoisesta kirjoitettuihin arvioihin.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Lukutaitokampanjan yhteenveto

Lukutaitokampanja päättyi eilen. Jos on mennyt ohitse, mikä tämä lukutaitokampanja oikein oli, lisätietoa voi käydä lukemassa esimerkiksi Hannan blogista.

Sain viikon aikana luetuksi seitsemän kirjaa. Kolme niistä on vielä bloggaamatta, sillä aikani ja energiani eivät millään riittäneet. Aikomuksenani oli blogata kaikista kirjoista heti lukemisen jälkeen, mutta en siinä onnistunut. Yritän tuoda bloggaamattomat kirjatkin toivottavasti viikonlopun aikana blogiini. Tarkoituksenani oli lahjoittaa yksi euro jokaista luettua kirjaa kohden, mutta päädyinkin pyöristämään seitsemän euroa kymmeneksi euroksi ja kävin eilen lahjoittamassa tuon rahasumman Jelpi-sivuston kautta. Keräystä ei ole vielä suljettu, joten toivoisin muidenkin lahjoittavan haluamansa summan lukutaidon edistämisen puolesta. Tällä hetkellä rahaa on lahjoitettu 1231 euron verran eli yli kaksinkertaisesti tavoitteen. Jee! Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille.

Luin viikon aikana loppuun seuraavat kirjat:
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
Laura Gustafsson: Huorasatu
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus
Petteri Hannila: Kaukamoinen
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Helen Wells: Ursula palaa kotiin
Cormac McCarthy: The Road

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

kannen kuva: Istockphoto
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 2013 Gummerus 281 s.
lainattu kirjastosta

Taas Siion kiittää ja riemuitsee, kun armon taivas on täällä. En jaksa yhtyä loppulauluun. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? Olen ollut naimisissa kuusi ja puoli vuotta ja raskaana viisi kertaa, joista yksi meni puolenvälin jälkeen kesken, eikä minulla ole lainkaan toivoa, että jaksaisin seuraavat viisitoista vuotta. Kyllä se menee äkkiä ohi, sanovat vanhat perheenäidit, jotka ovat oman kiirastulensa kestäneet.

Vilja ja Aleksi haaveilevat isosta lapsikatraasta, mutta lapsia saisi silti tulla muutama vähemmän kuin heidän perheissään oli, alle kymmenen yli kymmenen sijaan. Vilja kuitenkin tulee raskaaksi niin helposti, ja jälleen kerran Vilja ja Aleksi ovat sairaalan ultraäänessä. Tällä kertaa lääkäri tulee kertomaan uutisia, jotka saattavat olla liikaa Viljan kannettavaksi. Seurapuhuja saarnaa, miten Jumala on ennakkoon määritellyt kaikille perheille oikean lapsiluvun. Lapset ovat Jumalan lahja. Uupumuskin on vain kestettävä, eikä se ole syy estää vauvojen tulemista. Entä sitten, kun Viljan kestämiskyky on jo rajamailla, oikeastaan ylitettykin? Mitä sitten?

Tavallisen kerronnan ohella teoksessa on vanhoillislestadiolaisuutta uskonnollisena liikkeenä pohtivia blogikirjoituksia. Ne sopivat mielestäni romaanin osaksi hyvin, sillä ne toivat esille niitä kysymyksiä, jotka ovat osa Viljan ja Aleksin arkeakin. Myönnän, että minulla ei ole paljoakaan tietoa vanhoillislestadiolaisuudesta. Taivaslaulu on tietenkin fiktiota, mutta silti se on tärkeä ja tarinaltaan vahva teos.

Pauliina Rauhala kirjoittaa vakavasta aiheestaan kauniisti ja koskettavasti. Olen lukenut jonkin verran muiden Taivaslaulu-bloggauksiin tulleita kommentteja, ja niistä tiedän, että todellistenkin vanhoillislestadiolaisten äitien voimavarat vaihtelevat. Minulla itselläni ei ole yhtäkään lasta, ja tulevaisuudesta en vielä tiedä. Silti tiedän jo, että minun jaksamiseni ei riittäisi suureen lapsikatraaseen. Minusta on ihailtavaa, että joidenkin äitien voimavarat riittävät, mutta on myös luonnollista, että jotkut uupuvat. Niinhän tilanne on niissäkin perheissä, joissa on pienempi lapsiluku. Ihmiset ovat yksilöitä, ja kaikki eivät vain toimi samalla tavalla.

Taivaslaulu on riipivä ja haikea kertomus. Välillä luin Rauhalan sanoja kyyneleiden läpi, sillä ne koskettivat, vaikka varsinaista samaistumispintaa niissä ei minulle olekaan. Taivaslaulun Vilja ja Aleksi ovat hyvin uskottavasti kirjoitettuja henkilöitä. Voisin melkein kuvitella heidän olevan olemassa. Heillä on menneisyys, jota avataan kirjan takaumissa, ja nykyisyys. Lukiessa toivoin, että heillä on myös tulevaisuus.

Viljan ja Aleksin tarina meni suorinta reittiä sydämeeni. Olen lukenut yhden vuoden vaikuttavimmista kirjoista.

Muissa blogeissa: KirjavinkitOmat polut - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksiaAmman lukuhetkiKirsin kirjanurkkaUnni lukeeKirjavalasLuettua elämääLukukausiLeena LumiHiirenkorvia ja muita merkintöjäLumiomenaJärjellä ja tunteellaRakkaudesta kirjoihinLillin kirjataivasAamunkajon lukukokemuksetIlseläSinisen linnan kirjastoVoimalantieKirjasfääriVillasukka kirjahyllyssäLue, ihminen!, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, Suoria sanoja ja pehmoilua, Kirjojen keskellä, Kirjakaapin avain, Kulttuuri kukoistaa, Kirjabrunssi ja Oisko tulta?

Taivaslaulu on viides lukutaitokampanjan aikana lukemani kirja. Vielä yksi noista viidestä on bloggaamatta, sillä bloggaustahtini ei oikein ole pysynyt lukutahtini perässä. Yliopistoarki on alkanut myös kunnolla tällä viikolla, ja olen jo todennut, että minulla on syksyn aikana paljon tekemistä. Blogini saattaa ajoittain olla tavallista hiljaisempi, sillä hyvin todennäköisesti en ehdi lukea niin paljon kuin yleensä, vaan aikani kuluu muun muassa esseetä ja seminaaritöitä kirjoittaessa. Toisaalta olin viime lukuvuonnakin aika taitava löytämään yllättävän paljon lukuhetkiä, joten toivottavasti ehdin lukeakin. Niin moni houkutteleva kirja odottaa minua, että onhan minun ehdittävä.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

kansikuva: Tuija Lindström
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus 2013 (Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga 291 s. suom. Otto Lappalainen
lainattu kirjastosta

Vapautus oli kovin uutta ja kovin haurasta. Että uskaltaisi miehenä rakastaa toista miestä avoimesti ja ilman häpeää oli jotain niin ennenkuulumatonta, että vain muutama vuosikymmen aiemmin se olisi ollut suoraan sanoen mahdoton ajatus.
Ensimmäiset hapuilevat askelet olivat kovin empiviä ja epävarmoja, joka hetki tarvittiin toisten tukea ja rohkaisua: Meitä on kaikkialla! Älä kiellä itseäsi! Yhdessä olemme vastustamattomia!
Miten ihmeessä voisi, miten uskaltaisi luottaa siihen?
Oli kuin routa alkaisi sulaa ikitalven jälkeen. Oli kuin ensimmäinen lämmin päivä, jollaista tuskin uskoisi koskaan voivan tullakaan.
Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.
Tämä käsittämätön, ennenkuulumaton vaatimus oikeudesta rakkauteen.


Juuri ylioppilaaksi lakitetulle Rasmukselle huudetaan Hinttiperkele, ja Rasmuksen äidin on rauhoiteltava itseään, että sellainen hänen poikansa ei ole. Pian lukiosta valmistumisen jälkeen Rasmus muuttaa Tukholmaan, jossa alkaa vihdoin toteuttaa todellista minäänsä. Benjamin on Jehovan todistaja, joka kiertää ovelta ovelle julistamassa Jumalansa sanaa. Eräänä päivänä hänelle avaa oven Paul, joka näkee heti Benjaminin suurimman salaisuuden.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on riipaiseva ja koskettava kertomus rakkauden nälästä. Tätä ensimmäistä osaa lukiessani silmiini ei kohonnut vielä kyyneleitä, mutta ennustan, että seuraavia osia en pysty lukemaan kuivin silmin. Asioita ei kaunistella, vaan irtosuhteet ja läheisyyden etsiminen epämääräisistä paikoista on henkilöiden arkea. 1980-luvun alun Ruotsissa homoseksuaalien elämää värittivät häpeä ja salailu. Kirjan henkilöt kuvataan ennen kaikkea ihmisinä, jotka vain sattuvat rakastumaan samaan sukupuoleen ja haluamaan toisten miesten läheisyyttä.

Kirjan lukeneet ovat suhtautuneet kaksijakoisesti siihen, miten Gardell on ujuttanut kerronnan sekaan faktatietoa homoseksuaalisuuden ja myös AIDSin Ruotsiin leviämisen historiasta. Pidin tätä sopivana ratkaisuna, joka tuo kirjaan erityisen lisän. Tiedostin muutenkin, että kirjan tapahtumilla on todellisuuspohjansa, mutta tieto-osuudet löivät totuuden tietoisuuteni vimmatulla voimalla.

Toinen osa Sairaus kuuluu niihin kirjoihin, joita odotan ensi keväänä. Miten voisin olla lukematta sitä nyt, kun Rasmus, Benjamin, Paul ja muut ovat minulle tuttuja? Tiedän, miten lopulta käy, mutta silti toivon, ettei niin kävisi. Kirjassa esiintyvä hoitaja ojentaa nuorempaansa sanomalla: Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin! Minusta kirjan sanoma on juuri päinvastainen. Inhimillisyyteen on kuuluttava myötätunto ja hyväksyminen.

Muissa blogeissa: Kirjasieppo, Sininen kirjahylly, Kujerruksia, Kirjavinkit, Järjellä ja tunteella, La petite lectrice, Marjatan kirjaelämyksiä, Olgan lukupäiväkirja, Tämän kylän homopoika, Ilselä, Annelin lukuvinkit, Savannilla, Kaleidoscope, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sanalaivueet, Lukijan leperrys, Pilvettömien päivien päiväkirja, Luutii ja Luettua.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Laura Gustafsson: Huorasatu

kannen kuva: Tex Hänninen
Laura Gustafsson: Huorasatu 2011 Into 295 s.
lainattu kirjastosta

Kallan pitäisi lähteä töihin.
Pitäisi avata silmät.
Pitäisi nousta sängystä.
Kalla ei halua. Hän ei halua ei mitään ei koskaan ei mitenkään.
Hän haluaa kuolla.
Mutta voisi olla pahemminkin. Voisi olla niin paljon pahemminkin.
Hän ajattelee thaimaalaisiin bordelleihin huijattuja tyttöjä, joista tehtiin säyseitä ja palvelualttiita pakottamalla heidät syömään paskaa.
Hänen ei tarvitse syödä paskaa.
Hän ajattelee irakilaisia naisia, jotka ovat saaneet kivitystuomion siitä hyvästä että heidät on raiskattu.
Häntä ei nyt kivitetä.
Hän ajattelee afrikkalaisia pikkutyttöjä, joita aidsia sairastavat miehet raiskaavat, koska uskovat neitsyen parantavan sairauden.
Hän ei ole enää pikkutyttö.
Kalla avaa silmänsä, nousee ja peseytyy. Hänellä on asiat ihan hyvin.
Ja jos oikein asiaa ajattelee ja vertaa sitä kaikkeen ja asettaa sen jonkinlaiselle asteikolle, niin tuskin oikeastaan voidaan edes sanoa että kyseessä olisi ollut, no, rikos. Ehkä vain ei-suostumuksellinen seksi? Tai ei-toivottu seksi? Ehkä vain todellakin epäonnistunut ja huono seksi? Tyhmä seksi? Väärä seksi?

Afroditen mustasukkainen rakastaja Ares surmaa rakkauden jumalattaren uuden nautinnon tuojan, Adoniksen. Afrodite päättää hakea Adoniksen takaisin Haadeesta, mutta päätyykin Helsingiin, jossa hän saa julkisuutta ulkoisilla avuillaan ja tutustuu kahteen prostituoituun: Kallaan ja Millaan. Huorasadussa sekoitetaan antiikin Kreikan jumaltarusto ja nykyajan naisten asema. Mikään ei ole Gustafssonille pyhää.

Huorasatu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja tänä vuonna romaani sijoittui Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen romaani -äänestyksessä sijalle 92. Laura Gustafssonin toisen Anomalia-romaanin pitäisi ilmestyä tässä kuussa, joten nyt oli aivan mainio hetki tutustua Gustafssonin esikoisteokseen. Huorasadun myötä koin myös 18. kirjan TBR100-listaltani.

Huh, mitä minä tulinkaan lukeneeksi. Laura Gustafssonin Huorasatu on harvinaisen kiihkeä, rohkea ja provokatiivinen teos. Kirjassa ei kaunistella eikä hyssytellä tabuinakaan pidettyjä aiheita. Hyvä niin. Kirjan naisten kohtelu yököttää ja raivostuttaa. Miesten valta-asema ja toiveiden täyttäminen eivät ole asioita, joihin pitäisi tyytyä. Välillä kirja onnistuu naurattamaankin mustalla huumorillaan ja tragikoomisuudellaan. Vielä useammin se lyö lukijan tietoisuuteen asioita, jotka hän jo tietää, mutta joita hän ei halua usein päästää kunnolla mieleensä.

Laura Gustafsson on kirjailija ja näytelmäkirjailija. Näytelmällisyys näkyy osittain Huorasadussakin. Ajoittain henkilöiden dialogit on kirjoitettu repliikkimuotoon, ja tämä tuntui aluksi hieman oudolta ratkaisulta, mutta lukiessa siihenkin tottui. Kirjassa on Afroditen ja Kallan ja Millan tarinoiden kerronnan lisäksi mustat sivut, joissa kirjoitetaan Raamattua uudelleen naisen näkökulmasta.

Huorasatu ei ehkä ole mestarillista kielitaituruutta ja kirjan juonikin jää välillä lähinnä absurdien tapahtumien luettelemiseksi perätysten, mutta sen sanoma on vahva. Se ei ole yksi niistä kirjoista, jotka kyllä viihdyttävät lukuhetkensä ajan, mutta unohtuvat seuraavana päivänä. Kirja on muun muassa feministinen kannanotto ja manifesti eläinten oikeuksien puolesta. Laura Gustafsson sivaltaa niin monia aiheita esikoisteoksessaan suorasti tai epäsuorasti, että niiden luettelemisessa ei olisi mitään järkeä. Suosittelen lukemaan Huorasadun, jos haluatte kuulla, mitä Gustafssonilla on sanottavana. Sanottavaa hänellä todellakin riittää.

En tiedä, koinko Huorasadun vahvemmin sukupuoleni vuoksi. En väitä, etteivätkö miehet voisi kokea naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolustamista sydämenasiakseen, mutta tietenkin nämä kysymykset vaikuttavat vielä enemmän juuri naisten jokapäiväiseen elämään. En ole käynyt vielä muita arvioita lukemassa, mutta onnistuin ainakin yhden miehen kirjoittaman Huorasatua käsittelevän blogitekstin löytämään.

Muissa blogeissa: Mari A:n kirjablogiKujerruksia, Sabinan knalli -keittiöanalyyttinen kirjablogi, Einesbaari, Kirjavinkit, Luetut, lukemattomat, Upotus, Kirjan nurkkaan, Margaret Pennyn muistikirja, Luen ja kirjoitan, Mimun kirjat, Ilselä, Kirjoista, Nulla dies sine legendo, La Petite Lectrice, Mustemaailmani, Kuvia ja sanoja, Habaneran havaintoja, Kirjakolo, Eniten minua kiinnostaa tie, Marian ilmestys, Tea with Anna Karenina, Booking it some more, Lukuhoukka, Erjan lukupäiväkirja, Ei tieto ole ainoa kirja, Onko kaunosieluista kyborgeiksi? ja Kulttuuri kukoistaa.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

kansi: Martti Ruokonen
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera 2013 WSOY 285 s.
lainattu kirjastosta

Vanha vuosi kaatui hautaansa. Se vajosi muiden menneiden vuosien sekaan ja sulautui koristeellisiksi kiteiksi ikkunansyrjään. Balettikoululaiset vetäytyivät lomalle, samalla katosivat opettajan kovaärräiset ranskankieliset sanat ja pienten oppilaiden hymyt. Päivisin balettikoulu pysyi pimeänä, mutta iltaisin joku kävi tunnollisesti sytyttämässä valot suureen saliin.
Asuntoon kurkottava valo häiritsi Juliettea. Illasta toiseen sali oli täysivalaistu, ja siellä harjoitteli tyttö, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Tuo kummallinen, oudosti käyttäytyvä tanssija.
Tyttö venytteli innottomasti kokeili asentoja ja teki pieniä hyppyjä. Ne kaikki olivat ponnettomia, suorastaan laiskoja. Kuin tyttö olisi tehnyt kaiken vain näön vuoksi.
Lopulta lapsi lakkasi harjoittelemasta. Se käänsi päänsä ikkunaan päin ja ryhtyi tuijottamaan Dmitrin asuntoa kohti. Katse oli tyhjä, eikä huulilla ollut jälkeäkään siitä hymystä, joka koristi balettikoululaisten kasvoja niinä iltoina, kun salista kaikui musiikki ja pienistä töppösistä lähtevä suhina. Lasta tuntui häiritsevän yhtä paljon Julietten läsnäolo kuin Juliettea lapsen yksinolo.

Ranskalainen oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa Venäjälle, maahan, josta tulee Juliettelle suuri pyörivä teatterilava, joka vaihtoi kasvojaan aina kun oli tottunut edellisiin. Juliette kohtaa Dmitrin, oopperalle omistautuvan baritonin, ja heidän välilleen kehkeytyy jännite, joka alkaa nektariinin puraisusta. Onko heidän suhteensa todellista suurta rakkautta vai haluaako Juliette Dmitriltä jotakin, mitä Juliette ei ikinä voi saada?

Tyypilliseksi rakkaustarinaksi Veristen varjojen oopperaa ei ainakaan voi kutsua. Keskiössä on Julietten ja Dmitrin suhde, mutta kirjassa on muitakin tärkeitä teemoja. Julietten äiti yritti muovata tyttärensä omien haaveidensa mukaan, mutta Juliette ei halunnut oboen soittajaksi tai sopraanoksi. Äidin vaatimukset vainoavat Juliettea edelleen tuonpuoleisen rajan takaakin. Juliette sopeutuminen uuteen kotimaahansa ei suju ruusuisesti, vaan Ranskan ja Venäjän kulttuurien välillä on syvä kuilu, jonka ylittäminen ei ole helppoa.

Veristen varjojen ooppera toi Saran mieleen Black Swanin. Voin yhtyä Saran mielipiteeseen, sillä Mehrin esikoisteoksen tunnelmassa on todellakin jotakin samankaltaista painostavuutta ja ahdistavuutta kuin Natalie Portmanin tähdittämässä elokuvassa. Lukijan mieleen jää kysymys, mikä on todellista, mikä ei.

Ihailen Marissa Mehrin tapaa käyttää kieltä. Kirjan kieli on sulavaa ja helppoa, mutta silti siinä on jotakin utuisen kaunista. Mehrin käyttämät kielikuvat ovat omaperäisiä ja sopivia juuri tämän kirjan ilmapiiriin.

Veristen varjojen ooppera on kuin uni tai harhakuva. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat, ja niiden rajaa on mahdoton erottaa.

Muissa blogeissa: P.S. Rakastan kirjoja ja Kulttuuri kukoistaa. Marissa Mehrin omaan blogiin voi käydä tutustumassa täällä.

torstai 5. syyskuuta 2013

Tule mukaan lahjoittamaan lukutaitoa

Elämäni olisi todella erilaista, jos en osaisi lukea. On liian helppoa unohtaa, ettei lukutaito kuitenkaan ole mitenkään itsestään selvä asia. Maailmassa on lähes 800 miljoonaa aikuista vailla lukutaitoa, ja ainoastaan kolmasosalla lapsista on mahdollisuus käydä koulua. Lukutaito tuo monia hyötyjä, sillä se muun muassa helpottaa arkielämää, auttaa elinkeinon harjoittamisessa ja vahvistaa itsetuntoa.  Suomessa koulutus on maksutonta, mutta monissa muissa maissa näin ei kuitenkaan ole. Lukutaidottomuuteen vaikuttavat usein vanhemmilta puuttuva lukutaito ja perheen rahatilanne. Köyhän perheen lasten on tehtävä töitä kouluun menon sijaan.

Kirjabloggaajat osallistuvat Suomen Pakolaisavun järjestämään lukutaitokampanjaan. Minäkin aion lukea viikon ajan (6.9.-13.9.) kirjoja ja lahjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta yhden euron lukutaitokampanjaan. Kirjabloggaajat haastavat myös muut lahjoittamaan rahaa lukutaitokampanjan hyväksi ja hyödyntämään omaa lukutaitoaan lukemalla kirjoja. Lahjoitussumman voi kukin päättää itse omien luettujen kirjojen perusteella tai jonkun bloggaajan kirjamäärän mukaan. Tietenkin on mahdollista lahjoittaa myös jokin muu haluamansa summa. Tosin minimilahjoitus on viiden euron verran. Lahjoituksen voi käydä tekemässä täällä.

Minun on pitänyt jo monta päivää blogata tästä kampanjasta, mutta tästä ja muutamasta kirjasta bloggaaminen on vain siirtynyt, sillä olen ollut flunssan uuvuttama. Onneksi nyt oloni alkaa olla jo lähempänä tervettä ja aion yrittää lukea mahdollisimman paljon kampanjaviikon aikana.

Lisää lukutaitokampanjasta voi käydä lukemassa esimerkiksi Hannan blogista.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Elokuussa luettua

Syksy on saapunut ja tuonut luennot tullessaan. Yliopistoon paluusta olen enemmän innoissani, ja ensimmäinen luento kesän jälkeen tuntuikin siltä kuin olisin palannut kotiin. Valitettavasti tällä viikolla alkoi vain yksi kurssi, joten seuraava luento on vasta viikon päästä. Voin nyt hyvillä mielin paneutua aineopintoihin, sillä perjantaina kävin suorittamassa viimeisen filosofian perusopinnon. Toinen opiskeluvuosi vaikuttaa vielä kiinnostavammalta ja mukavammalta kuin ensimmäinen. Fuksivuodessa oli hehkunsa, mutta pidän siitä, että osaan jo yliopiston käytännöt ja pääsen filosofiaan pikkuisen pintaa syvemmälle. Perusopinnoissa oli kuitenkin niin paljon jo lukiosta tuttuja juttuja.

Elokuun aikana ehdin lukea 11 kirjaa:
Herman Koch: Lääkäri
Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa 
S.J. Watson: Before I Go to Sleep 
Salla Simukka: Valkea kuin lumi 
Richelle Mead: Frostbite 
Sophie Kinsella: Twenties Girl 
Holly Smale: Geek Girl - Matalalentoa mallitaivaalla 
J.S. Meresmaa: Mifongin perintö 
Johanna Sinisalo: Enkelten verta 
Veronica Roth: Divergent 
Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia 

Luin seitsemän kirjaa suomeksi ja neljä englanniksi. Neljä lukemistani kirjoista on kotimaisia. Seitsemän lukemistani kirjoista on naiskirjailijoiden kynäilemiä ja kolme kirjoista on mieskirjailijoiden kirjoittamia. Yhden kirjan tekijöissä on sekä mies että nainen. Kuukauden aikana luin 4110 sivua. Keskiarvoksi tulee 374 sivua per kirja.

Elokuun tunteikkain lukuelämys oli Kirjastokissa. Tällä kertaa en halua nimetä huonointa tai vaisuinta lukukokemusta.

Vaihdoin myös blogini ulkoasua, esittelin itseni ja päivittelin kirjavuoriani. Sain peräti yhden niistä kahdeksasta kirjasta loppuun, joten seuraava bloggaukseni käsitteleekin juuri lukemaani romaania.

Nyt kun kesän voisi sanoa olevan ohi, minun on tunnustettava, että luin todella vähän niitä kirjoja, joita toukokuussa kesäluettavaksi suunnittelin. Luin kymmenestä kirjasta kolme (Kosto ikuisessa kaupungissa, Erittäin kissamaista ja Tietokoneen vangit) ja kolme kirjoista odottaa lukupinossa vuoroaan. Kirjablogin myötä olen huomannut, että lukulistoja on äärimmäisen hauskaa tehdä, mutta silti en noudata niitä kovinkaan tarkasti. Luulin, että nuo kymmenen kirjaa luen ihan helposti kesän aikana, mutta sitten kirjaston hyllystä tippuikin syliini aivan muita kirjoja. Myös muutama muu lainaaja oli kiinnostunut juuri niistä kesälukulistani kirjoista, joten ilmeisesti valitsin listalleni liian hyviä kirjoja. Toisaalta tuskinpa olisin lukulistaa noudattanut yhtään sen paremmin, jos listalle päätyneet kirjat olisivat olleet vähemmän mieluisia ja helpommin löydettävissä kirjaston hyllyistä. Lupaan jatkaa lukulistojen tekemistä, mutta en lupaa noudattaa niitä jatkossa tarkemmin. Haluaisin tosin saada luettua TBR10-listani lävitse loppuvuoden aikana. Raportoin epäonnistumisestani sitten ensi vuoden alussa.