keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä 2013 Jalava (Keeping it real. Quantum gravity 1. 2006) 411 s. suom. Mika Renvall
kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Lilan täytyi tunnustaa että hänen oma asenteensa haltioita kohtaan oli peräisin stereotypioista, ja se mitä hänelle oli tapahtunut Lilirienissä, Alfheimin toisessa valtakunnassa, ei ollut varsinaisesti avartanut hänen käsityksiään. Alfheimin ongelmana oli ollut aina se, että haltiat olivat hyvin vähän tekemisissä ihmisten kanssa, Otopiassa tai muuallakaan. He eivät juuri olleet tekemisissä myöskään keijujen kanssa, ja heidän kanssakäymistään demonien kanssa rajoittivat erilliset säännöt - se liittyi jotenkin noiden kansojen käyttämiin magian järjestelmiin. Muinaiset ja elementaalit tapasivat avoimesti haltioita, ja heidän välinsä näihin saattoivat olla lämpimätkin, mutta tämä johtui siitä, että heidän taikuutensa oli samaa juurta. Otopiaan haltiat pitivät yllä naapurisuhteita; he olivat kohteliaita ja etäisiä, kuin olisivat kuuluneet johonkin klubiin, jossa Lilalla ei ollut varaa käydä.

Vuonna 2015 tapahtui kvanttiräjähdys, joka avasi Otopiasta, entisestä Maasta, portin viiteen muuhun todellisuuteen. Kuutta vuotta myöhemmin Alfheimin, haltioiden kotipaikan, ja muiden todellisuuksien välillä vallitsee jännite. Lila Black on puoliksi ihminen, puoliksi robotti, joka palkataan suojelemaan rockbändin haltialaulajaa. Haltiat eivät yleensä rokkaa, joten The No Showsin laulaja Zal on siinä ja monessa muussakin mielessä erikoinen tapaus. Zal ei ole helppo suojeltava, mutta pian Lilalla on muutakin pelissä kuin pelkkä työmenestys. Lila ajautuu Zalin kanssa Peliin, jonka häviäjä ei pysty koskaan enää rakastamaan ketään muuta kuin Pelin toista osapuolta.

Justina Robsonin Aitoa peliä kuvaillaan takakannessa koukuttavaksi yhdistelmäksi scifiä, fantasiaa, chick litiä ja agenttiromaania. Tällainen genrejen sekoittaminen sai minut kiinnostumaan, sillä lopputulos voisi olla täysin kaoottinen tai unohtumattoman erilainen. Vielä kun kaikki kirjaan heitetyt ainesgenret kiinnostavat minua enemmän tai vähemmän, olihan minun pakko ottaa selvää, miten Robson on onnistunut.

Minua hieman häiritsi, miten lähelle nykyaikaa kvanttiräjähdys oli sijoitettu. Tietenkin täytyy ottaa huomioon, että kirja on alunperin ilmestynyt 2006, joten silloin vuoteen 2015 on ollut lähes kymmenen vuotta. Mielestäni sekin on kuitenkin liian vähän. Eipä kvanttiräjähdystä varmaan ole tarkoitettukaan kaikkein uskottavimmaksi tulevaisuudenkuvaksi, mutta silti olisi ollut parempi vaihtoehto joko sijoittaa kvanttiräjähdys kauemmas tulevaisuuteen tai olla mainitsematta mitään tarkkoja vuosilukuja. 

Ensimmäisessä luvussa on selitetty hyvin kvanttiräjähdyksen seuraukset. Palasin vielä lukemaan ensimmäisen luvun, kun olin kirjaa jonkin aikaa lukenut. Sen jälkeen ihmiskunnan maailmankaikkeuden lisäksi löydetyt viisi uutta todellisuutta tuntuivat vielä hieman selkeämmiltä. Luettuani alun uudestaan minusta alkoi itse asiassa tuntua siltä, että olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin aloittanut kirjan kokonaan alusta. Päätin kuitenkin lukea kirjan vain loppuun ja ajoittaa mahdollinen uusintaluku siihen ajankohtaan, jolloin toinen osa on ilmestynyt suomeksi. Saisin todennäköisesti toisesta osastakin enemmän irti, jos olisin juuri lukenut ensimmäisen osan toistamiseen.

Voiko scifin ja fantasian yhteydessä puhua kirjan realistisuudesta? No, mainitsen kuitenkin, että kirjassa oli esimerkiksi rasismia, joka toi tarinan hieman lähemmäs tätä todellisuutta, johon olen tottunut. Eihän rasismi tietenkään ole hyvä asia, mutta koska sitä kuitenkin oikeassa maailmassa on, olisi outoa, jollei sitä olisi myös rotujen välillä fantasia- ja scifikirjallisuudessa.

Minua viehättävät välillä ehkä hieman epäolennaiset seikat kirjoissa, mutta Aitoa peliä -romaanin nautinnollista antia oli Taru sormusten herrasta -viittausten bongailu. Eipä se kovin vaikeaa ollut, sillä TSH:n useampaan kertaan lukeneena ja elokuvat nähneenä esimerkiksi lembas ja Mithrandir ovat melko tuttua sanastoa. 

Kirjassa oli muutama omaperäinen ja onnistunut kielikuva. En tiedä, miten kyseiset kohdat on ilmaistu alkuperäiskielisessä teoksessa, mutta esimerkiksi se, miten kielet ja murteet tarttuivat heihin kuin koirankarvat hyvään mattoon oli juuri sopivan erikoinen kielikuva. Kiitos siis suomentajalle, sillä ainakin minä pidin tuollaisista paljon. Normaalista kielenkäytöstä poikkeavissa ilmauksissa on aina vaarana, että ne saattavat tuntua hieman liiankin erikoisilta, mutta Aitoa peliä -suomennoksessa ei niin onneksi käynyt. Joitakin mielestäni turhia sivistyssanoja oli tekstiin jätetty. Esimerkiksi raffinoitunut (esim. [liian] hienostunut) ei kuulunut sanavarastooni ennen kirjan lukemista. En pidä omaa sivistyssanavarastoani kovin suppeana, joten hieman ärsytti, että pari sanaa joutui googlettamaan. Onneksi tällaisia sanoja oli kuitenkin vain muutama, sillä kovin monen sanan googlettaminen olisi ollut jo rasittavaa.

Justina Robson on onnistunut luomaan ihan kiehtovan keitoksen genreistä, jotka olisivat voineet hylkiä toisiaan. Minä lämpenin kirjalle hieman hitaasti, sillä vasta kolme neljäsosaa luettuani aloin olla hienoisen koukkuuntunut juoneen. Sen verran mielenkiintoa kirja kuitenkin sai aikaan, että toisen osan ilmestyttyä aion antaa myös sille mahdollisuuden.

Justina Robson on yksi lukematon kirjailija lisää Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Aitoa peliä muissa blogeissa: Kirjasfääri.

***

4 kommenttia:

  1. En osaa päättää kuulostaako tää kauhean hyvältä vai liian scifiltä :D Perusjuoni ei hivele korvaa, mutta tässä tutuu olevan paljon muutakin sisältöä. Jos jossain tulee vastaan voi olla että on pakko kokeilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En sinuna kyllä pelästyisi liikaa scifimäisyyttä. Onhan tässä sitäkin tietysti, mutta luulisin kirjan sopivan myös sellaiselle, joka ei yleensä lue scifi-kirjallisuutta. Kokeilla ainakin aina voi, sillä voihan kirjan lopettaa kesken, jos ei kolahda. :)

      Poista
  2. Hieno kansi kirjalla, mutta nimi ei hivele korvaani. Liian "tekninen" :D Juoni myös pelottaa, mutta minullahan onkin dytopia-vamma ja varmaan scifi-vammakin (paitsi elokuvissa, outoa!) ;)

    Muuten, heitin juuri sinulle vastakirjahaasteen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen tiimoilta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on ollut scifi-vamma. Olen vielä "kovan" scifin kanssa totutteluvaiheessa, mutta sen verran sekin kiinnostaa dystopioiden lisäksi, että sitä nyt yritän aina välillä lukea. Toisaalta tämä ei ollut niin vaikeaa, koska tässä oli vaikka mitä muuta myös kuin scifiä. :)

      Poista

Kommentit ovat kirjabloggaamisen suola ja sokeri. Kiitos!